Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Amnesty-lehden numerossa 2/2013.

Kiinalla on kassassaan valtavasti rahaa, jolle se etsii tuottoisia sijoituskohteita. Samalla Kiinan talouskasvun ylläpitäminen edellyttää raaka-aineiden rohmuamista sieltä, mistä niitä suinkin saa.

Monilla Afrikan mailla puolestaan on mittavat luonnonvarat mutta puutetta rahasta. Niinpä Kiinan ja Afrikan edut kohtaavat. Lisäksi Kiina on Afrikan maille usein länttä helpompi kumppani: se ei aseta kaupalle tai kehitysavulle muita ehtoja kuin sen, että toinen osapuoli ei tunnusta Taiwanin hallitusta.

China Daily -lehden mukaan Kiina on ollut Afrikan merkittävin kauppakumppani vuodesta 2009 lähtien. Kaupan arvo on kaksinkertaistunut vain muutamassa vuodessa ja oli vuonna 2012 lähes 200 miljardia Yhdysvaltain dollaria.

Kiinan ja Afrikan maiden suhde ei ole tasaväkisten pelureiden kumppanuutta. Kiinassa asuu enemmän ihmisiä kuin koko Afrikan mantereella yhteensä. Myös Kiinan bruttokansantuote on moninkertainen Afrikan maiden yhteenlaskettuun bruttokansantuotteeseen verrattuna.

Afrikan maat ovat ottaneet Kiinan investoinnit avosylin vastaan, mutta viime aikoina esiin on noussut huomattavan kriittisiä äänenpainoja.

Nigerian keskuspankin johtaja Sanusi Lamido Sanusi kehotti maaliskuussa Financial Timesissa Afrikan maita ottamaan pois ruusunpunaiset silmälasit, joiden läpi ne ovat katselleet Kiinaa.

"Kiina ei ole enää samassa sarjassa painiva alikehittynyt talous – se on maailman toiseksi suurin ja kykenee samanlaiseen riistoon kuin länsi. Se on osaltaan merkittävästi vaikuttamassa Afrikan teollisuuden taantumiseen ja alikehitykseen", Sanusi kirjoitti.

Botswanan presidentti Ian Khama puolestaan moitti helmikuussa kiinalaisyrityksiä siitä, että niiden voimalaitosprojektit ovat viivästyneet Botswanassa. Samalla hän kritisoi liiallista kiinalaisten maahanmuuttoa. Khama totesi, että ei ole mielekästä toivottaa maahan suurvallan sijoituksia, elleivät ne hyödytä botswanalaisia itseään.

Mutta mitä Kiinan lisääntyvä toiminta Afrikassa merkitsee ihmisoikeuksien kannalta?

Esimerkkejä ihmisoikeusloukkauksista on helppo löytää: Human Rights Watch on esimerkiksi julkaissut raportin Sambian kiinalaisomisteisten kuparikaivosten työoloista. Työntekijöiden turvallisuudesta ei huolehdita, heidän oikeuksiaan ei noudateta ja ammattiliittojen edustajia uhkaillaan. Amnesty julkaisee kesäkuussa raportin, joka käsittelee kaivosteollisuuteen liittyviä ihmisoikeusongelmia Kongon demokraattisessa tasavallassa. Kiinalaisyritykset loukkaavat työntekijöiden oikeuksia, ja työolosuhteet ovat vaaralliset Katangan maakunnan kaivoksissa.

Kokonaiskuvaa on vaikea muodostaa. Onko kiinalaisten yritysten toiminta Afrikassa sen ongelmallisempaa kuin länsimaisten tai afrikkalaisten yritysten?

Kiina-optimisteihin lukeutuu oikeustieteen professori Timothy Webster yhdysvaltalaisesta Case Western Reserve -yliopistosta. Websterin mielestä Kiinan toimia on suotta demonisoitu. Websterin mukaan Kiinan ihmisoikeuskäsitys poikkeaa läntisestä: se painottaa kollektiivisia, sosiaalisia ja taloudellisia ihmisoikeuksia yksilöllisten ja poliittisten oikeuksien sijaan. Niinpä Kiinan kehitysyhteistyökin tähtää nimenomaan ihmisten elintason kohentamiseen, mutta ei esimerkiksi oikeusvaltion rakentamiseen. Websterin mukaan Kiinan laajat rakennushankkeet ovat edistäneet huomattavasti afrikkalaisten taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia.

Kenialaistaustainen oikeustieteilijä James Gathii puolestaan kritisoi Websterin näkemyksiä liian yksioikoisiksi. Gathiin mukaan Kiinan vaikutusta Afrikan ihmisoikeuksiin ei voi johtaa suoraan lyhyen aikavälin parannuksista sosiaalisiin oloihin, sillä niiden kestävyydestä ei ole takeita.

Gathiin mielestä Afrikan maiden olisi päästävä irti tilanteesta, jossa ne toimivat vain raaka-aineiden lähteinä. Vain oman jalostavan teollisuuden kehittyminen auttaisi Afrikkaa nousemaan taloudellisesti jaloilleen ja sitä kautta tuomaan pysyvämpää kohennusta elinoloihin.

Myös Illinoisin yliopiston oikeustieteen professori Patrick J. Keenan näkee Kiinan toiminnan kriittisessä valossa. Hänen mukaansa suuri ongelma on juuri siinä, mikä on tehnyt Kiinasta Afrikalle houkuttelevan kumppanin: Kiina ei aseta mitään ehtoja hallinnon läpinäkyvyydelle, kansalaisoikeuksille tai ympäristövaikutuksille.

Korruptoituneet hallitukset saavat Kiinasta helpon yhteistyökumppanin, eivätkä esimerkiksi raaka-aineiden myynnistä saatavat varat koidu tavallisten kansalaisten hyödyksi. Kun länsimaat asettivat pakotteita Sudanin hallintoa vastaan ja länsimaiset yritykset vetäytyivät Sudanista, Kiina jatkoi öljyn ostamista ja asekauppaa Sudanin kanssa.

Kiinan uuskolonialismista puhuttaessa monet muistuttavat mielellään, että Euroopan mailla ei ole varaa puhua kolonialismista Afrikassa – siirtomaakauden päättymisestä kun on vasta puoli vuosisataa. Kiina puolestaan rahoitti ideologisista syistä antikolonialistisia sissiliikkeitä monissa Afrikan maissa 1960- ja 1970-luvuilla.

Erimielisyyttä on siitäkin, sopiiko kolonialismi terminä kuvaamaan Kiinan toimia Afrikassa. Timothy Websterin mukaan ei sovi, sillä kolonialismissa oli kyse alusmaiden ihmisten asettamisesta eriarvoiseen asemaan, mutta Kiina soveltaa samoja käytäntöjä Afrikassa kuin kotonakin – jos kohta ne käytännöt eivät aina ole ihmisoikeuksien kannalta parhaita mahdollisia.

Toisaalta taas Kiinan ja Afrikan suhteen on nähty olevan luonteeltaan nimenomaan kolonialistinen, sillä Kiina tuo Afrikan maista raaka-aineita ja vie niihin takaisin jalostettuja tuotteita. Länsimaissa halvat kiinalaiset tuotteet ajavat teollisuutta alas, Afrikan maissa ne taas estävät paikallista teollisuutta kehittymästä.