Tämä teksti on julkaistu alun perin 23. heinäkuuta Ylen Ykkösaamun tiistaikolumnina.

Kyttäystä ja urkintaa, salakuuntelua ja vakoilua — siinä sanoja, jotka ovat toistuneet kansainvälisessä julkisuudessa loppukevään ja alkukesän aikana. Yhdysvaltojen turvallisuuspalvelujen työntekijänä toimineen Edward Snowdenin paljastukset siitä, kuinka nämä elimet seuraavat yksityistä tietoliikennettä ja vakoilevat eurooppalaisia veljesmaita, ovat nostattaneet kohun ja kuohuttaneet mieliä.

Reaktioiden kahteen ääripäähän täällä Suomessa kuuluvat kansainvälisen oikeuden asiantuntijan Martti Koskenniemen sekä toisaalta entisen diplomaatin, ministeri Jaakko Iloniemen kommentit, joita Suomen Kuvalehti siteerasi toissa viikolla.

"Viime vuosien vuodot ja skandaalit osoittavat, että 'kansainväliseksi yhteisöksi' ylpeästi julistautuvat valtiot, periaatteessa käyttäytyvät samoin kuin koko- tai puolidiktatoriset kilpailijansa Kiina ja Venäjä."

Koskenniemen mielestä paljastus, jonka mukaan Yhdysvallat vakoilee Euroopan unionia, on "uskomattomin, häikäilemättömin ja laajamittaisin vakoilutapaus" viime vuosikymmeninä. EU:n olisi pitänyt lykätä vapaakauppaneuvottelujen aloittamista amerikkalaisten kanssa siihen saakka, kunnes asia on perin pohjin selvitetty, Koskenniemi sanoo.

Ministeri Iloniemi, joka käsittääkseni on euro-atlanttisen yhteistyön lämmin kannattaja, ei sen sijaan vaikuta lainkaan tuohtuneelta. "Jokaista vakoillaan, yhtä lailla ystävää kuin vihollistakin", Iloniemi kirjoittaa blogissaan Suomen Kuvalehden mukaan. Kommentti herättää mielenkiintoisen kysymyksen.

Jos vakoilu "ystävienkin kesken" on niin arkista ja sitä koskeva paljastus niin triviaalia kuin Iloniemi sanoo sen olevan, miksi Edward Snowden joutuu piileskelemään Moskovan lentokentällä välttyäkseen rikossyytteiltä kotimaassaan Yhdysvalloissa? Miksi hänen on otettava huomioon mahdollisuus, että Yhdysvaltojen eurooppalaiset liittolaismaat — siis vakoilun uhrit — sulkevat ilmatilansa, jos hän päättää lähteä Moskovasta kohti Venezuelaa tai jotakin muuta Latinalaisen Amerikan maata, joka myöntää hänelle turvapaikan? Tai elleivät sulje ilmatilaansa, tekevät vielä pahempaa: pakottavat häntä kuljettavan koneen laskeutumaan pidätystä varten?

Snowden sekä muutaman vuoden takaiset Wikileaks-paljastajat Bradley Manning ja Julian Assange ovat kaikki joutuneet kärsimään valtiota uhmanneista teoistaan. Snowdenin maanmies Manning istuu tutkintovankeudessa kotimaassaan, ja australialainen Assange piileskelee Ecuadorin Lontoon lähetystössä.

Yhdysvallat ja sen liittolaismaat ovat julistautuneet demokratian ja ihmisoikeuksien maailmanlaajuisiksi soihdunkantajiksi ja perustelleet jopa sotien aloittamista näiden länsimaisiksi julistettujen arvojen puolustamisella. Viime vuosien vuodot ja skandaalit osoittavat kuitenkin, että "kansainväliseksi yhteisöksi" ylpeästi julistautuvat valtiot, periaatteessa käyttäytyvät samoin kuin koko- tai puolidiktatoriset kilpailijansa Kiina ja Venäjä.

Salakuuntelu- ja vakoiluskandaali on taas kerran vahvistanut vanhan viisauden, jonka voi muotoilla vaikkapa niin, että mitä vapaampi valtio on toimissaan, sitä vapaudettomampia ovat sen asukkaat. 1930-luvulla, kun oikeistolaiset diktatuurit uhkasivat eurooppalaisten vapautta, Suomen työväenliikkeen veteraani Karl Harald Wiik totesi jotenkin niin, että on harhaanjohtavaa jakaa valtioita yksioikoisesti demokratioihin ja diktatuureihin. Sen sijaan pitäisi puhua niin, että demokraattiset ainekset ovat vahvempia toisissa maissa kuin toisissa, ja että demokratian vahvuus riippuu ennen kaikkea siitä, kuinka hyvin diktatuuria vastustavat voimat ovat järjestäytyneitä. Ajankohtaisuutta näille sanoille antoi käynnissä ollut Espanjan sisällissota.

Wiik ja hänen johtamansa ns. kuutoset erotettiin välirauhan aikana sosialidemokraattisesta eduskuntaryhmästä, ja jatkosodan alettua heidät vangittiin ja tuomittiin ankariin rangaistuksiin valtiopetoksen valmistelusta. Kuutosilla saattoi olla eriasteisia harhaluuloja Neuvostoliitosta, mutta heidän vangitsemisensa ja tuomionsa todellisena syynä oli se, että vangitut ainoina kansanedustajina vastustivat jatkosotaa ja Suomen liittoutumista Natsi-Saksan kanssa. SDP:n johto pelkäsi, että kuutosten ajatukset leviävät puolueessa. Kuutoset syyllistyivät siis mielipiderikokseen.

K.H. Wiikin ja hänen tovereidensa kohtelu osoittaa, että sota muuttaa jokaisen valtion enemmän tai vähemmän totalitaariseksi. Tämän havainnon mielenkiintoinen kääntöpuoli on se, että huono menestys tai jopa häviö sodassa usein demokratisoi julkista elämää, altistaa sodasta päättäneet poliitikot kansalaisten kritiikille. Jotakin tällaista koettiin lyhyen aikaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen Euroopassa, ja sama toistui ja levisi myös muualle maailmaan toisen maailmansodan päätyttyä. Demokratian laajentamiseen pyrkineet hankkeet raukesivat kuitenkin kylmään sotaan, joka jakoi maailman kahteen blokkiin.

Vastaavanlainen yhteiskunnallisen ja kulttuurielämän vapautuminen tapahtui Yhdysvalloissa 1960-luvun lopulla, kun Vietnamin sota osoittautui mahdottomaksi voittaa. Kesäkuussa 1971, siis vähän yli 42 vuotta sitten, The New York Times -lehti alkoi julkaista otteita niin sanotuista Pentagonin papereista eli Yhdysvaltojen puolustusministeriön laatimasta Vietnamin sodan historiasta, joka paljasti hallituksen sotapropagandan valheellisuuden.

Silloinen tietovuotaja, Pentagonissa työskennellyt Daniel Ellsberg oli ottanut salaa kopioita tuhansista asiakirjasivuista ja luovuttanut ne useille sanomalehdille. Agenttitarinaa muistuttanein kääntein Ellsberg onnistui toimittamaan valtavan paperikasan myös senaattori Mike Gravelille, joka sai ne kirjattua senaatin dokumenteiksi, jolloin niiden takavarikointi ei enää ollut mahdollista. Ellsberg itse piileskeli lähes kaksi viikkoa maan alla ja seurasi TV-uutisista, kuinka liittovaltion poliisin FBI:n agentit kolkuttelivat hänen kotitalonsa ovea.

Nykyisin 82-vuotias Ellsberg pitää Edward Snowdenin tekemää urkintapaljastusta vieläkin tärkeämpänä kuin Pentagonin papereiden julkistamista yli neljä vuosikymmentä sitten. Ellsbergin mielestä Yhdysvalloissa on kuluvalla 2000-luvulla niin sanotun terrorisminvastaisen sodan nimissä kavennettu niitä oikeuksia, joiden puolesta amerikkalaiset ovat taistelleet yli 200 vuotta. Hallituksen itselleen ottamat valtuudet ja moderni tietotekniikka ovat vaarallinen yhdistelmä.