Artikkeli on alun perin julkaistu Tekoja-lehden numerossa 3/2013. Tilaa lehti täältä.

"Tänään on tehty päätös koulurakennuksen sijainnista. Paikalle päästäkseen pitää kahlata joen yli ja kävellä kaksi tuntia. Sementtisäkit kuljetetaan aaseilla", Sylvia Raulo kertoo.

Haiti kolme vuotta suuren maanjäristyksen jälkeen. Sylvia Raulo on toimistossaan maan pääkaupungissa Port-au-Princessä ja kuvailee työpäiväänsä. Se on alkanut kuudelta, ja aamukahvin jälkeen tehtävänä on selvitellä hintalappua uudelle koululle.

"Nyt olemme puhuneet menetyksen tunteista, joihin ei aiemmin ollut aikaa."

Raulo työskenteli Luterilaisen maailmanliiton Haitin-ohjelman johtajana vuonna 2010, ja asui Port-au-Princessä maanjäristyksen aikaan. Monet suomalaiset kuulivat iltauutisista silminnäkijäkuvauksen katastrofin tuhoista juuri hänen suustaan.

Maanjäristyksen takia Raulon työ vaihtui yhdessä hetkessä Kirkon Ulkomaanavun kriisiavun kanavoinniksi. Pari päivää järistyksen jälkeen alkoi olla pulaa ruuasta ja puhtaasta juomavedestä. Hän ei halua muistella vaikeimpia hetkiä liian tarkasti.

"Keskeiseksi muodostui pian kysymys siitä, miten autettaisiin mahdollisimman montaa ihmistä mahdollisimman nopeasti."

Haitin maanjäristys oli analyyttisesti asioihin suhtautuvalle tarmokkaalle naiselle ammatillisesti suuri haaste. Työssä myös kulminoitui kysymys, johon hän aikoinaan havahtui ottaessaan ensi askelia kehitysyhteistyön suuntaan: miten saada ihmiset parhaiten auttamaan itse itseään?

Parikymppisenä Raulo pohdiskeli maailman hätää vapaaehtoistyöntekijänä lasten päiväkeskuksessa brasilialaisessa slummissa. Hän hylkäsi aikeensa kouluttautua lääkäriksi, kun totesi ongelman olevan toisaalla. Lääkäriapua oli toki saatavilla Brasiliassakin – niille, joilla oli siihen varaa.

Rauloa puhutteli diakonien slummissa tekemä työ.

"Ymmärsin, että kehityksen avain on saada hädänalaiset ihmiset oivaltamaan, minkälaista elämää he itselleen haluavat, ja sitten ryhtymään toimeen. Tukea heitä siinä. Kehitysyhteistyöhän on tavallaan askel auttamisesta edemmäs."

Näistä ajatuksista on kulunut kolmisenkymmentä vuotta. Raulo opiskeli teologiaa ja teki opintojen ohessa erilaisia solidaarisuustöitä. Viimeiset parikymmentä vuotta hän on toiminut Kirkon Ulkomaanavussa eri työtehtävissä. Tutuiksi ovat tulleet Lähi-itä ja Latinalainen Amerikka, mutta ennen kaikkea Haiti ja Venäjä.

"Työ Venäjällä oli kiinnostavaa, kun maa oli suuressa historiallisessa käännekohdassa. Yhdellä työmatkalla menin Leningradiin, mutta palasin Pietarista. Olen päässyt henkilökohtaisesti jakamaan maan kohtalonhetkiä."

Samalla tavalla läheiseksi hänelle on muodostunut Haiti, jossa hän on asunut useita vuosia.

"Olen oppinut ymmärtämään molempia maita jossain määrin sisältäpäin. Maita koetelleiden tärkeiden tapahtumien kautta ihmisiin on syntynyt kiinteä side", kertoo Raulo Port-au-Prince'stä skype-puhelimen välityksellä.

Vasta viime kuukausina hänellä on yhdessä haitilaisten ystävien ja työtovereiden kanssa ollut aikaa surra kolmen vuoden takaisia järkytyksiä.

"Nyt olemme puhuneet menetyksen tunteista, joihin ei silloin ollut aikaa."

Sylvia Raulon ystäväpiiri eri puolilla maailmaa on laaja. Ihmisistä kiinnostunut, seitsemää kieltä puhuva lahjakkuus löytää nopeasti yhteyden paikallisiin ihmisiin.

Syksyllä Rauloa odottavat uudet haasteet, joihin hän sanoo suhtautuvansa uteliaasti. Hän aloittaa uudessa työpaikassaan Kirkon Ulkomaanavun yhteistyökumppanilla Luterilaisessa maailmanliitossa Genevessä.