Tämä kirjoitus on alun perin julkaistu Kulttuurivihkoissa 5/13. Tilaa lehti täältä.

Jos ilmasto lämpenee pahimpien odotusten mukaisesti, seuraukset voivat olla rajut. Ennen tällaisten seurausten toteamista ilmastonmuutoksen omakohtainen konkreettinen havaitseminen on yllättävän vaikeaa. Tiedämme siitä käytännössä pelkästään tieteellisten tutkimusten perusteella. Tämä voi vaikuttaa merkittävästi ihmisten mielikuviin ilmastonmuutoksesta.

"Abstrakti tieto joutuu taistelemaan syvään juurtuneiden mielitekojen kanssa."

Kuljen usein metrolla ohi Hanasaaren voimalaitoksen, yhden Helsingin Energian sähköä ja lämpöä tuottavista laitoksista. Laitoksessa poltetaan kivihiiltä, mikä on yksi niistä syistä, joiden takia keskivertohelsinkiläisen on ainakin toistaiseksi vaikea vähentää kasvihuonekaasupäästöjään vuoteen 2050 mennessä ympäristöjärjestöjen toivomat 90 prosenttia tai edes vaatimattomammat 80 prosenttia.

Näen voimalaitoksen, mutta en näe, kuinka se muuttaa ilmastoa. En näe itse ilmastonmuutosta. Se ei edes polta ihoani niin kuin ultraviolettisäteily – toisinaanhan ilmastonmuutos sotketaan otsonikatoon. Mistä tiedän, että ilmasto muuttuu? Tiedän sen, koska tiedeyhteisö on tutkimustensa kautta todennut näin käyvän. Vaikka tämä on tiedetty jo erinäisiä vuosia, silti kansainväliset ilmastoneuvottelut etenevät takkuillen, päästökauppa toimii surkeasti, elämäntavat muuttuvat hitaasti ja ehdotus Suomen ilmastolaiksi näyttää jäävän löysäksi. Ilmastonmuutos ei tunnu useinkaan aiheuttavan edes sellaista ärtymystä kuin bilettäjien puistoihin jättämät roskaläjät tai virtsan haju pitkin katua viikonlopun jäljiltä. Ilmastonmuutos on vain jokin juttu tulevaisuudessa, mutta ei se tärkein asia keskellä akuuttia talouskriisiä.

Voisinko itse katsoa, onko ilmasto muuttunut?

Näen lämpömittaristani, onko helle, hyytävä pakkanen vai yllättävän lämmin talvi. Silti mittarini ei paljasta ilmastonmuutosta. Vaikka pitäisin päiväkirjaa lämpötiloista vuosikausia, en kuitenkaan pystyisi todentamaan ilmastonmuutosta. Vasta eri puolilta maailmaa saadut monien vuosien tilastot paljastavat, miten maailman lämpötilan keskiarvo on kehittynyt. Tätä tietoa ei siis voi havaita itse, vaan se on tilastojen varassa. Ehkä havainnollisinta on katsoa vierekkäisiä satelliittikuvia sulavien jäätiköiden koosta eri vuosina.

Ilmastonmuutoksen seuraukset voivat hirvittää, mutta mitä voidaan sanoa, kun tulva tai myrsky yllättää? Yksittäinen kuivuus Afrikan sarvessa ei vielä traagisuudestaan huolimatta paljasta ilmastonmuutosta. Vasta vuosien tilastoista nähdään muutoksen trendi. En voi havaita edes niitä syitä, jotka saavat eri sääilmiöt heittelehtimään vuodesta toiseen, vaan tarvitsen tietoa kaaosteoriasta. Kyseiseen teoriaan liittyvät kauniit fraktaalikuviotkaan eivät auta ymmärtämään niin sanottua perhosefektiä. Ajatus siitä, kuinka perhosen siipien heilahdus Brasiliassa voi aiheuttaa tornadon Texasissa, tunnetaan yleisesti, mutta tarvitaan melkoista fysiikan tuntemusta, jotta ymmärtäisi, miten näin voi käydä. Jopa yksittäisten vuosien säästä joudumme siis muodostamaan käsityksemme aika abstraktin tiedon varassa.

Vaikka ymmärrämme, että ilmasto muuttuu, emme saa konkreettista otetta kasvihuonekaasuista. Ilman mittauksia emme edes huomaisi lisääntyvää hiilidioksidia, vaikka hengitämme sitä kaiken aikaa, ja vain tutkimuksista tiedämme, mitkä kaasut vaikuttavat kasvihuoneilmiöön. Sitäkään ei havaita itse, miten päästöt muuttavat ilmastoa, joten tarvitaan edes yksinkertainen mielikuva, kuinka ilmakehä läpäisee auringon säteilyä, mutta ei päästäkään lämpösäteilyä yhtä hyvin pois. Kaupunkilaiset voivat saada kokemuksen kasvihuonevertauksesta helpoimmin ehkä parvekelasituksen avulla. Melko kouluttamatonkin huomaa, että sademetsien kaataminen tuhoaa myös lukemattomien eläinten elintilan, mutta pitää tietää, kuinka kasvit yhteyttävät ymmärtääkseen, miten metsien raivaaminen hävittää myös hiilinieluja.

Pitäisikö kuunnella ketä tahansa tasapuolisesti?

Vaikka ilmastonmuutos onkin ylivoimaiselle enemmistölle tutkijoista ilmeinen asia, edelleen riittää niitäkin, jotka yrittävät kieltää koko ilmiön. Joukossa on varmaan vilpittömiä tutkijoitakin, mutta suuri osa kieltäjistä on kyllä joitain aivan muita kuin vakavasti otettavia tieteentekijöitä, koska mukaan sotkeutuu taloudellisia ja poliittisia motiiveja. Tämän seikan merkityksen ymmärtämiseksi pitäisi olla edes jonkinlainen käsitys sekä tieteen tekemisestä että siitä, mikä tekee tieteestä tiedettä. Tämä viimeisin kysymys onkin jo abstrakti tieteenfilosofinen kysymys, joka ei helpota ilmastonmuutoksen konkretisoitumista kansalle kaikessa vakavuudessaan.

Tieteen esittäminen yleistajuisesti ei ole aina helppoa, eikä jonkin viestimen yleistoimittaja ole välttämättä taitavin henkilö tähän tehtävään. Miten kansalaiset tunnistavat, onko ongelma tiedeyhteisön omassa keskuudessa vai toimituskunnassa? Kun järjestetään jokin keskustelutilaisuus tai haastatteluohjelma, on suuri houkutus tavoitella draamaa vastakkainasettelusta, jolloin haastateltaviksi voi päätyä sekä tiedeyhteisön valtavirtanäkemyksen että marginaalisen käsityksen edustaja. Tällainen "tasapuolisuus" ei valitettavasti anna oikeaa kuvaa siitä, missä tieteessä mennään.

Mistä näkisin elämäntapojeni vaikutukset ilmastoon?

Onneksi moni ottaa ilmastonmuutoksen riskin vakavasti ja haluaa torjua sitä. Vaikka usein tieto ei saakaan tarttumaan toimeen, niin joskus asiasta on innostuttu, vaikka tietoa puuttuu. Ehkä tunnetuin esimerkki on John Websterin elokuva Katastrofin aineksia, jossa into sai Websterin kuitenkin myös etsimään puuttuvaa tietoa – sitä, jota ei oikein saa omakohtaisilla arkihavainnoilla ilman tutkimusten apua.

Keskivertokaupunkilaiselle vesi tulee raanasta, lämpö patterista, sähkö töpselistä, bensa huoltamon pumpusta ja ruoka sekä tavarat supermarketista. Mistä ne siis oikeasti tulevat? Mitä tekee sähköstä vihreää, kun se tulee samasta töpselistä kuin ennenkin? Ainakin tarvitaan tietoa kyseisen sähkön tuotantotavan vaikutuksesta sekä perusteita luottaa, että vihreää sähköä todella myydään vain tuotettu määrä.

Miksi kasvisruoka on ilmastolle parempaa kuin liha ja onko se sitä aina? Miksi naudanliha on ongelmallisinta? Kun kasvihuonekaasupäästöjä ei ole merkitty markettien tuotteisiin kuin poikkeustapauksissa, kuluttamalla vaikuttaminen vaatii sellaista tietoa, jota ei kaupan hyllyltä saa: tietoa kasvisruokaravintoympyrästä tai siitä, millaisella energialla kotimaiset kasvihuonekasvikset talvella kasvavat. Emme edes itse huomaisi nautojen ruoansulatuselimistössä tai riisipeltojen vesilillun alla syntyviä metaanipäästöjä, vaikka seuraisimme tapahtumia aivan vierestä. Tällöin abstrakti tieto joutuu taistelemaan syvään juurtuneiden ruokailutottumusten ja mielitekojen kanssa.

Kun kuningaskuluttaja heittää jätteensä roskiin, hän ei näe, paljonko jätettä on syntynyt jo ennen hänen shoppailuaan. Sen jälkeenkään hänelle ei havainnollistu, mihin jätteet päätyvät, vaan se mikä on poissa silmistä on poissa mielestä. Moniko tietää, että noin puolet Suomen metaanipäästöistä tulee kaatopaikoilta tai miten metaani kaatopaikoilla muodostuu? Jälleen on kyse etäisestä ilmiöstä.

Vaikka ilmastonmuutos on yksi vakavimmista ympäristöongelmista, se on samalla kiusallisen epähavainnollinen. Se ei näy samalla tavalla kuin sinileväpuuro rannalla tai öljyvuodon likaaman linnun epätoivoinen räpistely, ja jos ilmastonmuutos onnistutaan torjumaan, niin onnistuminen näkyy siten, että mitään ei näy tapahtuneen. Jos ilmasto kuitenkin lämpenee neljästä kuuteen astetta, voin kuvitella seurausten herättämän kysymyksen: "Onko tämä nyt sitä ilmastonmuutosta?"