Tämä artikkeli on julkaistu alun perin Amnesty-lehdessä 3/2013. Tilaa lehti täältä.

Muistikuva viime tammikuulta: Kymmeniätuhansia amerikkalaisia kokoontuneena Washingtonin keskuspuistoon juhlimaan maan ensimmäisen tummaihoisen presidentin Barack Obaman uudelleenvalintaa. Väkeä oli tullut Yhdysvaltain kaikista osista. Heidän taustansa oli eri kulttuureissa, heidän ihonsa väri vaihteli kaikissa sävyissä valkoisesta mustaan. Päivä Washingtonissa oli kuulas, tunnelma täynnä yhteenkuuluvuutta ja toivoa.

"Rotuerottelun synkin perintö Yhdysvalloissa kohdataan usein silloin, kun joku kuolee väkivaltaisesti, ja joku toinen joutuu siitä tuomiolle."

Muutamaa kuukautta myöhemmin istuin kahvilassa pohjoiscarolinalaisessa pikkukaupungissa ja seurasin toisella silmällä televisiolähetystä George Zimmermanin oikeudenkäynnistä. Floridalainen korttelivahti Zimmerman oli oikeudessa tuomittavana, sillä hän oli ampunut kuoliaaksi aseettoman 17-vuotiaan Trayvon Martinin. Zimmerman selitti tekoaan sillä, että oli luullut huppariin pukeutunutta mustaa teinipoikaa rikolliseksi.

Zimmermanin vapauttaminen murhasyytteistä heinäkuussa raivostutti monet amerikkalaiset. Mielenosoitukset eri puolilla maata jatkuivat päiväkausia, sillä moni piti ampumista viharikoksena ja tuomiota siksi vääränä. Myös presidentti Obama kommentoi tuomiota poikkeuksellisen henkilökohtaisella tavalla, vaikka hän yleensä välttää mainitsemasta ihonväriään. Obama huomautti, että ammuttu poika olisi voinut olla hän itse 35 vuotta aikaisemmin.

Presidentti kuvaili puheessaan pelkoa, jota monet tuntevat mustia miehiä kohtaan. Kaupassa heidän jokaista askeltaan seurataan, hississä naiset tarraavat tiukemmin käsilaukkuihinsa mustan miehen astuessa sisään. Kadulla kävellessään he kuulevat, kuinka autojen ovet napsautetaan hätäisesti lukkoon.

Mietin, mistä tuo pelko syntyy. Sitten muistin, miten näyttävästi pohjoiscarolinalainen paikallislehti oli samana kesänä kertonut kiinalaisen ravintolan työntekijästä, jonka kolme tummaihoista nuorta poikaa oli ampunut kuoliaaksi. Vaikka kaupungissa viidennes asukkaista on taustaltaan amerikanafrikkalaisia, lehden kuvat ovat vuosien mittaan olleet jokseenkin ainoa kosketukseni heihin.

Sama pätee useimpiin paikallisiin tuttaviini. He asuvat valtaosin valkoisten asuttamissa lähiöissä, tapaavat valkoisia ystäviä, ja jopa heidän kirkkonsa ovat yhden etnisen ryhmän kansoittamia. Se jättää tilaa pelottaville stereotypioille mustista miehistä. He eivät suinkaan ole maassa ainoita, jotka tekevät rikoksia, mutta juuri heidät leimataan vaarallisiksi.

Rotuerottelun synkin perintö Yhdysvalloissa kohdataan usein silloin, kun joku kuolee väkivaltaisesti, ja joku toinen joutuu siitä tuomiolle. Silloin sekä tuomitun että uhrin etnisellä taustalla on merkitystä. Valkoisen amerikkalaisen murhasta tuomitaan kuolemaan moninkertaisesti useammin kuin mustan tai latinon. Mustien osuus kuolemaantuomituista on isompi kuin heidän osuutensa murhasta syytetyistä.

Tuore esimerkki oikeusjärjestelmän ongelmista on teksasilaisen Kimberly McCarthyn tapaus. Amerikanafrikkalainen McCarthy teloitettiin kesäkuun lopulla iäkkään valkoisen naapurinsa murhasta. Hänet tuomitsi kuolemaan dallasilainen valamiehistö, jonka epäsuhtaiseen kokoonpanoon muun muassa Amnesty kiinnitti huomiota. Vaikka Dallasin piirikunnan asukkaista lähes neljäsosa on mustia, valamiehistön jäsenistä yhtä lukuun ottamatta kaikki olivat valkoisia.

Martin Luther King unelmoi 50 vuotta sitten Yhdysvalloista, jossa ihonväri ei rajoittaisi ihmisen mahdollisuuksia. Elokuun lopulla tuhannet ihmiset kokoontuivat jälleen Washingtonin keskustaan, nyt juhliakseen Kingin unelmaa. Sen toteutumiseen on kuitenkin matkaa: puolen vuosisadan takaista epäoikeudenmukaisuutta ja sortoa ei ole vielä pyyhitty olemattomiin.