Artikkeli on julkaistu alun perin Yhteiset Lapsemme -lehden numerossa 3/2013. Tilaa lehti täältä.

Tarkastelen tässä kirjoituksessa yläkouluikäisten nuorten suhdetta suomen kieleen ja monikielisyyteen sellaisissa helsinkiläiskouluissa, joissa oppilaat puhuvat ensikielinään yhteensä pariakymmentä eri kieltä. Suomenkielisten jälkeen suurimmat kieliryhmät ovat somalin-, venäjän- ja vironkieliset. Lisäksi tutkimani nuoret puhuvat ensi- tai kotikielinään esimerkiksi kurdia, urdua, kroaattia, arabiaa, kiinaa, punjabia, swahilia, albaania ja vietnamia.

Kirjoitus perustuu tekeillä olevan sosiolingvistisen väitöskirjani aineistoon ja analyysiin. Vietin nuorten kanssa noin yhden kouluvuoden, ja aineistoni koostuu kenttäpäiväkirjasta, nauhoitetuista haastatteluista, spontaanien keskustelutilanteiden ääni- ja videonauhoituksista sekä niin sanotuista retrospektiivisistä haastatteluista, joissa soitin nauhoituksia nuorille ja keskustelimme niistä.

Mitä monikielisyys on?

Ensiksi on syytä purkaa monikielisyyden käsitettä. Tutkimieni nuorten monikielisyys ei useinkaan tarkoita vain yhden kotikielen ja suomen kielen käyttöä. Monet muualta muuttaneet nuoret ovat syntyneet monikieliseen kotiin ja ympäristöön: kurdinkieliset ovat puhuneet myös kotimaan kieltä (turkkia, persiaa tai arabia), Keniassa on käytetty rinnan swahilia ja englantia. Suomeen on usein muutettu muiden maiden kautta. Niinpä osalle nuorista suomi on jo toinen tai kolmas koulukieli.

Lisäksi nuoret ovat tottuneet siihen, että kuulevat ympärillään useita kieliä. Ystävyyssuhteissa kaverin kielestä voi tulla tuttu ja tärkeä; joskus kieliä opitaan näin aivan spontaanisti. Lisäksi tyypillistä maastamuuttomaista lähteneille on transnationaalisuus: sosiaalinen verkosto ylittää maiden ja maanosien rajoja.

"Kenelle tahansa voi elämän saatossa tulla tärkeäksi sellainenkin kieli, jota ei ole oppinut ensikielenään."

Yhteyksiä pidetään paitsi vanhaan kotimaahan, myös sukulaisiin ympäri maailmaa. Suomen somalit ovat yhteydessä serkkuihin Ruotsissa ja Amerikassa – joskus englanniksi tai ruotsiksi.

Vanhastaan ja arkikielessä kaksi- tai monikielisyys on usein käsitetty vain sellaisten ominaisuudeksi, jotka ovat oppineet eri kielensä lapsuudenkodissaan ja käyttävät niitä suurin piirtein yhtä hyvin. Tällainen käsitys ei oikein vastaa sosiaalista todellisuutta. Tosiasiassa monikieliset käyttävät kieliään usein eri tarkoituksiin, eri tilanteissa: yksi on koulun, yksi kodin, yksi kaupankäynnin ja yksi vaikkapa uskonnon kieli.

Kielelliset resurssit käyttöön

Sosiolingvistiikassa on alettu puhua kieleilystä (languaging): Kaikki ihmiset käyttävät hallussaan olevia kielellisiä resursseja eri tilanteissa tarvitsemallaan tavalla. Resurssit voivat tulla eri kielistä tai murteista, ja ne assosioidaan erilaisiin tyyleihin ja kielen rekistereihin. Sosiaalisessa kanssakäymisessä merkityksellistä on se, kenelle kielellisten resurssien koetaan kuuluvan. Ihmisen kielelliseen käyttäytymiseen ja identiteettiin vaikuttaa kokemus siitä, mitkä kielelliset resurssit kukin kokee omikseen. Kenelle tahansa voi elämän saatossa tulla tärkeäksi sellainenkin kieli, jota ei ole oppinut ensikielenään.

Tutkimuskoulujeni oppilailla on keskenään hyvin erilaisia kielellisiä biografioita, ja heidän suhteensa suomen kielen resursseihin ovat erilaisia. Osa on syntynyt Suomessa perheeseen, jonka ainoa kieli on suomi. Osa on syntynyt Suomessa perheeseen, jossa puhutaan muuta kieltä kuin suomea. Tällöinkin monet puhuvat silti sisarusten ja tilanteen mukaan vanhempienkin kanssa suomea. Osa on tullut Suomeen pienenä lapsena, osa kouluikäisenä. Koulunkäynnin kieli on kaikille suomi, ja monet myös harrastavat suomeksi. Monietnisten kaveriporukoiden yhteinen kieli on suomi, mutta on myös esimerkiksi venäjänkielisiä ryhmittymiä.

Suomen kielen osaaminen ja asemointi

Koulujen sosiaalisessa vuorovaikutuksessa käydään monella tavalla neuvottelua siitä, kenelle suomen kielen resurssit kuuluvat, kuka on suomenkielinen, kuka "osaa suomea". Oppilaita erotellaan ensinnäkin opetusjärjestelyin: osa ohjataan opiskelemaan suomea äidinkielenä, osa toisena kielenä.

Päätös siitä, kenelle suomi toisena kielenä -oppimäärä kuuluu, on pääasiassa opettajien vastuulla, eikä valinnan kriteereitä ole aina helppo soveltaa yksittäistapauksiin. Olen havainnut suomi toisena kielenä -opetukseen sijoitetun myös sellaisia, jotka käyttävät suomea kiistatta eniten ja kokevat sen vahvimmaksi kielekseen, ja jotka suomen kielen hallintansa puolesta varmasti pärjäisivät äidinkielisille tarkoitetussa opetuksessa.

Haastatteluistani käy ilmi, etteivät nuoret aina ymmärrä oppimäärien eroa tai perusteita sille, miksi itse opiskelevat suomea toisena kielenä.

Uutta perusopetuksen opetussuunnitelmaa laativa työryhmä on haasteen edessä muotoillessaan suomen kielen opetuksen kuvauksia ja kriteereitä sille, kenelle suomi toisena kielen kuuluu.

Vuorovaikutusta tarkastelemalla voidaan saada selville, miten nuoret asemoivat itsensä ja toisensa suhteessa suomen kielen ja sen osaamiseen. Kun asemoi toisen suomea osaamattomaksi tai muuten arvottaa toisen kielitaitoa, tulee asemoineeksi myös itsensä; sellaiseksi jolla on valmiudet ja oikeus arvottaa ja arvioida puhekumppania suomenkäyttäjänä.

Tällaisiin vuorovaikutusjaksoihin liittyy usein neuvottelua myös muihin sosiaalisiin kategorioihin kuulumisesta: siitä miten ja kenen kanssa viettää aikaansa, keihin kuuluu. Suomen kielen osaamiseen puuttuminen voi olla myös jonkinlainen solidaarisuuden osoitus silloin, kun itsekin on oppinut suomea toisena kielenä. Vuorovaikutuksessa voidaan ammentaa tästä yhteisestä kokemuksesta. Toisen suora korjaaminen on kuitenkin hyvin harvinaista. On yleisemminkin tutkittu, että jos keskinäinen ymmärrys toimii, ihmiset eivät pääsääntöisesti korjaa toistensa puheen kieliasua.

Sellaiset nuoret, joiden ulkonäkö viittaa ei-suomalaiseen syntyperään, joutuvat Suomessa helposti ulkokohtaisen kategorisoinnin kohteeksi.

"Nuorilla on kuitenkin myös keinoja vastustaa, kyseenalaistaa ja karnevalisoida stereotyyppisiä asenteita ja ennakkoluuloja."

Kun näyttää ulkomaalaiselta, vieraat ihmiset julkisissa tilanteissa saattavat alkaa käyttää jonkinlaista yksinkertaistettua suomen kielen rekisteriä, jota leimaavat hidas puhetempo, yksinkertaistetut lauserakenteet ja liioiteltu kirjakielisyys. Tällaista rekisteriä käyttämällä asemoi puhekumppaninsa suomenoppijaksi ja tämän suomentaidon rajoittuneemmaksi kuin omansa.

Suomessa kasvaneet suomenkieliset somalinuoret joutuvat tällaisiin tilanteisiin jatkuvasti. Haastatteluissa he suhtautuvat ilmiöön huumorilla. Nuorilla on kuitenkin myös keinoja vastustaa, kyseenalaistaa ja karnevalisoida stereotyyppisiä asenteita ja ennakkoluuloja.

Tästä esimerkki ovat kielelliset performanssit, joita kutsun tyylitellyksi 'huonoksi suomeksi' (koska nuoret itse puhuvat huonosta suomesta). Niissä nuoret ottavat käyttöön tyylitellyn puhetavan, joka muistuttaa oppijoiden ja oppimateriaalien kieltä sekä oppijoille suunnattua yksinkertaistettua puhetta.

Monien maahanmuuttajataustaisten nuorten suhdetta suomen kieleen voi luonnehtia ambivalentiksi: suomi on heille toisaalta tärkeä kieli ja he haluavat osoittaa osaavansa sitä, mutta toisaalta on tilanteita, joissa he kokevat tarvetta osoittaa etäisyyttä suomalaisuudesta ja siihen liittyvästä suomenkielisyydestä.

Kohti sujuvaa monikielistä arkea

Tutkimuskouluni ovat kielellisesti asymmetrisia yhteisöjä: niiden jäsenillä on keskenään hyvin erilaisia kielellisiä resursseja. Tähän asymmetriaan suhtaudutaan oppitunneilla pääsääntöisesti hyvin: sanakirjojen käyttö on tavallista, oppilaat auttavat toisiaan, opettajat selittävät, jos joku oppilaista ei ymmärrä. Oppitunnin pääkielenä pysyy suomi, mutta oppilaat käyttävät kieliä joustavasti hyödykseen. Venäjänkieliset oppilaat esimerkiksi keskustelevat käsitteistä venäjäksi ja yrittävät näin yhdessä ymmärtää oppitunnin sisältöä.

Monikielisessä ympäristössä on tavallista, ettei aina ymmärrä kaikkea, mitä ympärillä puhutaan, ja siihen on totuttava. On myös opittava ottamaan toisten kielelliset lähtökohdat huomioon niin, että yhteiset pakolliset asiat hoituvat.

Kokemukseen siitä, ettei ymmärrä kaikkea kuulemaansa, tiivistyy monikielistä koulua käyneen ilmaiseksi saama oppi: ei ole vaarallista, vaikka ympärillä puhuttaisiin itselle tuntematonta kieltä. Vuorovaikutus ja arki sujuvat, vaikkeivät kaikkien yhteisön jäsenten kielelliset resurssit olisikaan aivan samanlaisia. Tällainen kokemus ensinnäkin edesauttaa kielellistä suvaitsevaisuutta; itselle vierasta ei tarvitse pelätä. Toiseksi tällaisessa ympäristössä kasvanut on ehkä rohkeampi ja estottomampi opiskellessaan vieraita kieliä tai joutuessaan vaikkapa työssään toimivaan itselleen vieraassa kieliympäristössä.

Kirjoittaja on suomen kielen tohtorikoulutettava, sosiolingvisti ja suomen kielen opettaja. Väitöskirjassaan hän käsittelee itähelsinkiläisten yläkouluikäisten nuorten puhetta, vuorovaikutusta ja tyylejä sekä suhdetta kieleen ja monikielisyyteen.