Artikkeli on julkaistu alun perin Pax-lehden numerossa 4/2013.

Kansalaisjärjestöt ympäri maailmaa ovat kehittäneet ja käyttäneet aseettoman rauhanturvaamisen toimintatapoja jo vuosikymmeniä. Tunnetuin näistä on Mahatma Gandhin konsepti Shanti Sena. Shanti Sena on ollut mallina monille uusille toimintatavoille, esimerkiksi Peace Brigade Internationalille, joka on erikoistunut puolueettomasti saattamaan ja suojelemaan ihmisoikeusaktivisteja. Samoin tähän pohjaavat Ziviler Friedensdienst – siviilien rauhanpalvelut Saksassa sekä Nonviolent Peaceforce.

Maailmassa ymmärretään aiempaa paremmin, kuinka rajalliset mahdollisuudet aseellisilla ja sotilaallisilla väliintuloilla on väkivaltaisten konfliktien ehkäisyssä, rauhan rakentamisessa ja turvaamisessa, siviiliväestön suojelemisessa sekä konfliktien ratkaisussa. Globaali huomio on siirtynyt kansallisesta valtioiden turvaamisesta inhimilliseen turvallisuuteen ja siviiliväestön suojelemiseen. Myös sotien luonne on muuttunut. Tähän tarpeeseen sopivat erinomaisesti juuri kansalaisjärjestöjen luomat aseettoman rauhanturvaamisen toimintatavat.

"Sotien luonne on muuttunut. Tähän tarpeeseen sopivat erinomaisesti juuri kansalaisjärjestöjen luomat aseettoman rauhanturvaamisen toimintatavat."

Myös kansalaisjärjestöjen tekemät aseettomat rauhanturvaamispyrkimykset saavat aiempaa enemmän huomiota. Ne voivat toimia itsenäisesti tai yhteistyössä YK-järjestöjen tai operaatioiden kanssa. Rauhanturvaaminen yhdistetään edelleen YK:n toimintaan, ja juuri YK:n tehtäviin kuuluu siviiliväestön suojelu. YK:n rauhanturvajoukot ovat kuitenkin pääsääntöisesti aseistettuja sotilaita.

Viime vuosina yhä useammin myös valtiot ja esimerkiksi Euroopan unioni ovat lähettäneet siviilejä konfliktialueelle turvaamaan paikallista väestöä. Näin on toimittu esimerkiksi Kosovossa ja Georgiassa.

On tärkeää, että rauhanturvaajat saapuvat nopeasti paikalle ennen kuin väkivallantekoja tapahtuu. Aseellisten joukkojen on hankalampaa rakentaa luottamuksellisia välejä paikallisen väestön kanssa. Kansalaisjärjestöjen toimintatavat ovat usein myös edullisempia kuin muut kansainväliset operaatiot.

Vastauksena näihin haasteisiin esittelen nyt kaksi konkreettista konseptia:

Saksalainen malli

Sodat entisen Jugoslavian alueella 90-luvulla järkyttivät syvästi monia eurooppalaisia. Sota oli vuosikymmeniä ollut niin kaukana, ettei sota Euroopassa tuntunut enää mahdolliselta. Tämän järkytyksen jälkeen saksalaiset halusivat puuttua konflikteihin siviilikeinoin.

Rauhanliike, kirkot ja kehitysyhteistyöjärjestöt alkoivat kehittää Saksassa uutta menettelytapaa. Ajatuksena oli, että konfliktista ulkopuoliset, koulutetut rauhantyöntekijät (Friedensfachkraft) voivat tukea paikallisia järjestöjä näiden yhteistyö- ja rauhanvälitysyrityksissä. Usein nämä pyrkimykset ainoastaan paikallisten voimin ovat vaikeita, koska järjestöt nähdään puolueellisina tai heikkoina.

Hankkeissa voidaan myös tukea perinteisiä konfliktinratkaisutapoja, kuten rauhankomiteoita, asiamiehiä ja vähemmistöjärjestöjen yhteistä poliittista edustusta. Rauhantyöntekijät asuvat paikallisissa yhteisöissä ja pystyvät reagoimaan nopeasti uusiin tilanteisiin.

"Aseeton rauhanturvaaminen toimii menestyksellisesti sillä periaatteella, että kaikki konfliktin osapuolet yleensä haluavat näyttää olevansa parempia kuin vastustajansa."

Saksalaisen mallin rakentamisen jälkeen Ziviler Friedensdienst on lähettänyt 800 rauhantyöntekijää yli 50 maahan Afrikassa, Aasiassa, Latinalaisessa Amerikassa, Lähi-Idässä ja Balkanin maissa. Saksan kehitystyministeriö on tukenut tätä työtä tähän mennessä 147 miljoonalla eurolla. Tällä hetkellä järjestöllä on noin 300 työntekijää yhteensä 35 maassa.

Nonviolent Peaceforce

Samoihin aikoihin ja samantyyppiseltä taustalta syntyi ajatus kansainvälisestä ja laajamittaisesta rauhanomaisesta väliintulosta. Rauhanliikkeen ihmisiä eri puolilta maailmaa oli kokoontunut vuonna 1999 juhlimaan satavuotiasta Haagin rauhansopimusta. Samassa tilaisuudessa keskusteltiin miten olisi mahdollista monen rauhanturvaajan voimin tehokkaasti suojella siiviliväestöä.

Jo aiemmin oli havaittu, että kansainvälisten tarkkailijoiden läsnäolo lisää paikallisten asukkaiden turvallisuutta. Esimerkiksi vuonna 1984 ryhmä amerikkalaisia aktivisteja matkusti Nicaraguaan tutkimaan niin sanottujen Contrien toimintaa. Contrat sotivat Nicaraguan vasemmistohallitusta vastaan USA:n rahoittamana ja niiden sanottiin hyökkäävän kyliin ja tappavan niiden asukkaita. Aktivistit halusivat kerätä todisteita näistä hyökkäyksistä, mutta niissä kylissä, joissa he olivat, ei tapahtunut mitään. Kun he kysyivät miksi, vastaus oli: "Koska te olette täällä". Ryhmä päätti jäädä näihin kyliin, koska vaikutti siltä, että he näin voisivat suojella asukkaita. Näihin kyliin ei enää tehty hyökkäyksiä.

Nonviolent Peaceforce (NP) perustettiin vuonna 2002 Intiassa. Perustajat näkivät, että tärkeintä on kehittää rauhanvoimaa, peaceforcea, jonka tavoitteena on olla niin suuri, että sillä todella voitaisiin rajata ja katkaista suuriakin väkivaltaisia konflikteja. Tavoitteena oli, että sadat aseettomat ja tehtäväänsä koulutetut rauhanturvaajat voitaisiin lähettää konfliktialueille estämään väkivaltaisuuksia, suojelemaan siviiliväestöä, luomaan turvattuja alueita ja turvaamaan paikallisten pyrkimyksiä rakentaa kestävää rauhaa.

Aseeton rauhanturvaaminen toimii menestyksellisesti sillä periaatteella, että kaikki konfliktin osapuolet yleensä haluavat näyttää olevansa parempia kuin vastustajansa. Heillä on usein monia syitä pelätä maineensa menetystä. He saattavat esimerkiksi pelätä syytteeseen joutumista. Siksi kansainväliset aseettomat rauhanturvaajat voivat helpottaa konfliktin ratkaisua.

Ensimmäinen NP:n projekti perustettiin Sri Lankaan, jossa projektin ollessa laajimmillaan oli noin 80 työntekijää, joista 20 oli kansainvälisiä rauhanturvaajia. Tämä hanke on nyt loppunut, mutta NP:llä on tällä hetkellä yhteensä noin 200 työntekijää Filippiineillä ja Etelä-Sudanissa. Lisäksi hankkeita on tarkoitus järjestää Myanmarissa ja Syyrian rajoilla. Luottamuksen rakentaminen on ehkä tärkein NP:n työn avain.