Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Heikki Patomäen kotisivuilla. Lue lisää täältä.

Jotain uhkaavaa, mutta samalla myös farssinomaista on siinä tavassa, millä osa maailmasta on yhtäkkiä vaarassa suistua uuteen Krimiin sotaan.

Ensimmäinen Krimin sota (1853 –1856) alkoi, kun Venäjän imperiumi halusi asettua Ottomaanien valtakunnan alueella asuvien kristittyjen "suojelijaksi". Ottomaanit julistivat sodan Venäjälle, luottaen Ranskan ja Iso-Britannian tukeen.

Muitakin historiallisia analogioita on helppo keksiä. Viime perjantaina 28.2. Venäjän duuma sääti lain, joka mahdollistaa yksipuolisen alueiden liittämisen Venäjään. Lain mukaan pelkkä kansanäänestys riittää, muiden valtioiden tunnustusta ei tarvita. On vaikea välttää mielikuvaa 1930- ja 40-lukujen alueliitoksista, jotka toteutettiin samalla kaavalla: sotilaallinen miehitys siunattiin kansanäänestyksellä.

"Krimin konflikti on tulosta uusliberaalille maailmanjärjestykselle luonteenomaisista prosesseista. Erityisen huolestuttavaksi sen tekee tärkeimpien ydinasevaltioiden vastakkainasettelu."

Aivan perätön ei siis ole Yhdysvaltain ulkoministerin John Kerryn väite, jonka mukaan Venäjä käyttäytyy kuin 1800-luvulla, pyrkien valtaamaan toisen valtion "keksityin perustein". Toisaalta Venäjän johdon on helppo vastata tähän, että Yhdysvallat on itse moneen kertaan osoittanut valmiutensa käyttää väkivaltaa kysymättä muiden mielipidettä siitä, rikkooko se kansainvälistä lakia vai ei. Kaksi väärää ei tee yhtään oikeata, mutta yhdellä väärällä on helppo perustella toista.

Yhteisvastuu tilanteen kehkeytymisestä ulottuu syvemmälle. Yhtäältä kyse on Venäjän ja Ukrainan kehittymisestä. Neuvostoliiton romahdettua yksityisomistus ja markkinat luotiin "shokkiterapialla". Idea tuli Milton Friedmanilta ja itse termi Jeffrey Sachsilta; Yhdysvallat ja republikaaninen puolue olivat aktiivisesti ajamassa shokkiterapian välitöntä toteuttamista.

Tuloksena oli tuotannon romahdus ja omaisuuksien keskittyminen oligarkkien käsiin. 1990-luvun kaaoksessa monet Venäjällä ja muualla IVY-alueella alkoivat kaivata "vahvaa johtajaa".

Putinin nousua Venäjällä edesauttoivat talousliberalismin seuraukset, Naton laajeneminen ja lännen yleinen oppimestarointi. Arkielämän epävarmuuden ja eriarvoistumisen seuraukset olivat niin dramaattisia, että monet ihmiset olivat valmiita äänestämään ketä tahansa, joka pystyy palauttamaan edes jotenkin toimivan valtion, talouden ja eläke- ja terveydenhuoltojärjestelmän.

Riippumatta mitä Naton laajenemisen, ohjusjärjestelmien ja sotilastukikohtien rakentamisen todelliset motiivit ovat olleet, Venäjän näkökulmasta ne on ollut helppo tulkita etupiirin laajentamiseksi. Tämä vuorovaikutus on osaltaan vienyt kohti 1800-lukua.

Vuoden 1996 kirjasessani Vain kauppakumppaneita? pidin todennäköisempänä sellaista skenaariota, jossa autoritäärisyys ja bonapartismi yhdistyvät muodolliseen liberalistiseen kehikkoon, ja jossa on vahvoja tendenssejä kohti vielä harvainvaltaisempia vaihtoehtoja. Putinin kovalinjainen johtajuus oli ennakoitavissa.

Putinin Venäjä on varjellut "etupiirejään" entisen Neuvostoliiton alueella ja itäisessä Euroopassa, mutta myös Yhdysvallat ja EU ovat olleet aktiivisia toimijoita esimerkiksi Ukrainan oligarkkien ja sekalaisten poliittisten voimien juonitteluissa ja kamppailuissa. Törmäyksiä on tullut jo ennen nyt käynnissä olevaa Ukrainan kriisiä.

Kriittinen kosmopolitanismi kykenee ottamaan etäisyyttä mistä tahansa "meistä", kritisoimaan mitä tahansa yhteisöä, kansakuntaa, valtiota – samalla yrittäen sijoittaa käynnissä olevat asiat ja kehityskulut laajempiin yhteyksiinsä.

Krimin konflikti on tulosta nykyiselle kylmän sodan jälkeiselle, uusliberaalille maailmanjärjestykselle luonteenomaisista prosesseista. Erityisen huolestuttavaksi sen tekee tärkeimpien ydinasevaltioiden vastakkainasettelu.

Mitään ennalta määrättyä lopputulemaa ei tässä kriisissä ole. Vaikka juuri nyt pahimpien vaihtoehtojen toteutumisen estäminen on tärkein tavoite, pitää samalla kyetä kriittiseen itse-reflektioon ja katsoa kauemmas.

Miten muuttaa niitä ehtoja, jotka ovat johtaneet 1800-luvun come-backiin? Miten välttää toistamasta virheitä? Kuinka voisimme palata 2000-luvulle ja tulevaisuuteen?

Konfliktien rauhanomainen ratkaiseminen edellyttää kaikkia ja varsinkin heikoimpia suosivaa poliittisen talouden kehitystä sekä sellaisia demokraattisia yhteisinstituutioita, jotka mahdollistavat luottamuksen rauhanomaisten muutosten mahdollisuuteen. Tavoitteena pitäisi olla rakentaa edellytyksiä kestävällä pohjalla olevalle globaalille turvallisuusyhteisölle.