Artikkeli on julkaistu alun perin Lausti.comissa.

Jokin aika sitten kirjoitin tässä lehdessä eurooppalaisesta federalismista. Totesin, että harva rohkenee julistautua Euroopan liittovaltion kannattajaksi, ja että federalismia arvostellaan oikealta, vasemmalta ja keskeltä (Ydin 3, 2012).

"Euroopan kehitys kohti liittovaltiota helpottaisi palkkatyöläisten demokraattista järjestäytymistä kansainvälisellä tasolla pääoman diktatuuria vastaan."

Federalismi on kuitenkin vain valtiollisen järjestäytymisen muoto. Sitä voi kannattaa (tai vastustaa) täysin vastakkaisin perustein. On mahdollista olla federalisti siksi, että pitää tavoitteenaan kapitalistista suurvaltaa, Eurooppaa, joka yksin tai yhdessä Pohjois-Amerikan kanssa ottaisi takaisin itselleen kuuluvan paikan valtioiden välisessä taloudellisessa kilpailussa. Euroopasta tulisi vahva ja kilpailukykyinen osapuoli geopoliittisessa jengisodassa.

Mutta federalismia voi kannattaa myös vasemmalta tulevin, sosialistisin perustein. Euroopan kehitys kohti liittovaltiota helpottaisi palkkatyöläisten demokraattista järjestäytymistä kansainvälisellä tasolla pääoman diktatuuria vastaan. Kapitalismihan toimii joka tapauksessa ylikansallisesti, vaikka sen yksiköt — konsernit, pankit ja muut liikeyritykset — ovatkin ankkuroituneet omiin isänmaihinsa.

Euroopan unionin tulevaisuudesta käytävää keskustelua hämmentää se, että federalismi niin usein samaistetaan vastakohtaansa, yhtenäisvaltioon. Tosiasiassa federalismi päinvastoin merkitsee päätöksenteon hajauttamista, ei keskittämistä.

Federalismin perusajatukselle on EU-slangissa annettu oma nimi, subsidiariteettiperiaate. Barokkimaisen sanahirviön suomenkielinen vastine, läheisyysperiaate, antaa paremman kuvan siihen sisältyvästä yksinkertaisesta ajatuksesta: päätökset on tehtävä niin alhaalla kuin mahdollista ja niin ylhäällä kuin välttämätöntä.

Läheisyysperiaatteen toteutumisen esteenä pidetään usein EU:n omia direktiivejä, joiden säätäjät ovat byrokraattisen mekaanisesti unohtaneet sen, kuinka paljon jäsenmaat eroavat toisistaan. Kritiikissä on tietenkin perää, sitä ei käy kiistäminen. Mutta kapitalismi itsessään rikkoo läheisyysperiaatetta paljon räikeämmin kuin EU-byrokratia konsanaan.

Voidaanko läheisyysperiaatteen mukaisena pitää esimerkiksi sitä, että ranskalainen suuryhtiö on mukana hoitamassa Helsingin seudun liikennettä? Tai sitä, että monikansalliset "terveystalot" paikkaavat rapautuvaa julkista terveydenhuoltoa, muun muassa täällä Suomessa?

Ja toisaalta, eikö olisi sekä järkevämpää että läheisyysperiaatteen ja federalismin hengen mukaista hoitaa kansainvälinen liikenne keskitetysti? Kuljetuksia voitaisiin ympäristöperustein siirtää yhä enemmän rautateille ja supistaa kaoottista lentoliikennettä ja sairaisiin mittoihin paisuneita rekkakuljetuksia moottoriteillä. Nämä ovat vain hajanaisia ja helposti havaittavia esimerkkejä.

Ehkä onkin niin, että kapitalistinen tuotantotapa itsessään on suurin este federalistisen Euroopan syntymiselle. Kun kaikki ideologia ja propaganda riisutaan pois, jää kapitalismista jäljelle vain yksi, kaikkea inhimillistä toimintaa motivoiva eettinen periaate: rikastu ja kasaa itsellesi niin paljon rahaa kuin mahdollista kanssaihmisistä, ympäristöstä ja tulevista sukupolvista välittämättä.

Kenties federalismin periaatteet voivat toteutua vasta Euroopan sosialistisissa yhdysvalloissa. Mutta jo sitä ennen kannattaisi Euroopan vasemmiston tarkistaa suhtautumistaan maanosamme yhdentymiseen ja federalismiin ja esittää oma positiivinen ohjelmansa niiden puitteissa. Elleivät vasemmisto — työväenliike ja vihreä ympäristöliike — sitä tee, kapitalismin nostattama tyytymättömyys kanavoituu äärioikeistoon ja sen rasistisiin vihapuheisiin.

EU-asioiden edistyksellinen kommentaattori John Palmer pitää myönteisenä merkkinä sitä, että eurokriisistä eniten kärsineen maan Kreikan suurin oppositiopuolue Syriza on kasvavan kannatuksensa myötä ryhtynyt ajamaan talouspolitiikan muuttamista koko EU:ssa. Radikaalivasemmistolainen Syriza ei turvaudu halpahintaiseen demagogiaan eikä vaadi luopumista eurosta ja eroamista EU:sta kuten tekee Euroopan äärioikeisto.

Palmer huomauttaa, että kyynisessä kansainvälisessä finanssimaailmassakin ymmärretään, ettei eteläisen Euroopan kuristaminen voi jatkua loputtomiin. Euroopan unioni kokonaisuutena ajautuu suuriin vaikeuksiin, jos komissio, keskuspankki ja Saksan hallitus yhdessä tukahduttavat heikoimpien jäsenten talouden. Asian totesi uutistoimisto Bloomberg pääkirjoituksessaan jouluaattona 2013.

Kielten suojelu ja federalismi

Kirjoitin otsikossa olevan identiteetti-sanan lainausmerkkeihin kahdesta syystä. Ensinnäkin, termiin sisältyvä käsite on niin epämääräinen, että sen käyttö pikemminkin hämärtää kuin selventää asioita. Identiteetillä voidaan viitata melkein mihin tahansa keskinäiseen samaistumiseen. Yksilöillä ja jopa ryhmillä voi olla useita samanaikaisia identiteettejä.

En usko minkään kaikenkattavan eurooppalaisen identiteetin olemassaoloon. Eurooppa koostuu kymmenistä kansallisuuksista, joiden rajat eivät nekään ole täsmällisiä, mutta jotka kuitenkin voidaan jollakin tavoin erottaa toisistaan. Tärkein kansallisuustekijä Euroopassa on kieli.

Euroopassa puhutaan kymmeniä eri kieliä, joista 24 on luokiteltu EU:n virallisiksi kieliksi. Jo nykyisenkin muotoisena EU suojelee paremmin alueellaan puhuttavia vähemmistökieliä kuin monet Unionin jäsenmaat. Esimerkiksi Ranska on aina suhtautunut erittäin nyreästi bretonin, baskin sekä Provencen alueen ja Korsikan romaanisten kielimuotojen käyttöön.

Niinkin keskeisessä asiassa kuin kielipolitiikassa federalismi on demokraattisempi ja oikeudenmukaisempi järjestelmä kuin kansallinen yhtenäisvaltio. EU-keskustelussa tällaiset asiat unohtuvat tai sitten ne tietoisesti unohdetaan ja korvataan vulgaarilla, taaksepäin katsovalla nationalismilla.