Kirjoitus on julkaistu alun perin Suomen Rauhanliiton sivuilla.

Ukrainan tapahtumat, joissa mielenosoitusten yhteydessä on turvauduttu väkivaltaan, ja jossa myös laajemman sotilaallisen väkivallan uhka on edelleen olemassa, ovat ymmärrettävästi herättäneet huolta ja tunnekuohua Suomessa. Viime viikolla pääministerin selonteon jälkeen Suomen eduskunnassa käyty keskustelu osoitti, miten helposti rauhallinen harkintakyky voi pettää tällaisessa tilanteessa.

"Kylmän sodan kaudella ymmärrettiin, että Suomea ei voi puolustaa suurvallan hyökkäystä vastaa, ja siksi turvallisuuspolitiikassa ensisijaiseksi nähtiin hyvät ja luottamukselliset naapuruussuhteet."

Syntynyt kriisi on vakava. Se on jo vakaaksi mielletyn Euroopan ydinalueella. Nyt on peräänkuulutetava kaikilta suomalaisilta toimijoilta ennen kaikkea malttia, rauhallista harkintaa ja tilanteen erittelyä. Tämä vetoomus koskee valtion johtoa, mediaa, poliittisia puolueita ja suurta yleisöä.

Turvallisuuspoliittisia johtopäätöksiä

Osoittavatko Ukrainan tapahtumat, että Venäjä on vaarallinen ja ekspansiivinen suurvalta, joka on turvallisuuspoliittinen uhka Suomella? Eivät osoita. Ukrainassa Putin pelaa opportunistista, eli houkuttelevan tilanteen mahdollistamaa peliä. Kyse on hänen kannaltaan sentään Sevastopolin laivastotukikohdan tulevaisuuden varmistamisesta ja Hrustsovin vuonna 1954 Venäjältä Ukrainalle luovuttaman niemimaan palauttamisesta oikealle omistajalleen. Suomen ja Venäjän suhteissa ei ole mitään tällaista muistuttavaakaan.

Meillä media on pelannut vastuutonta peliä manaamalla Venäjän uhan esille. Kaikkein järjettömimmin ovat käyttäytyneet perussuomalaiset, jotka vaativat Suomen irtautumista miinasopimuksesta: siis rautaa rajalle. Lähes yhtä järjetöntä on ollut laajasti poliittiseen kenttään levinnyt uho, että puolustusvoimien määrärahoja tulee nostaa, ja että viimeinen leikkaus on ollut kardinaalimunaus. Samalla unohdetaan, että määrärahat kasvoivat tasaisesti vuosikausia.

Ruotsin turvallisuuspoliittinen perusratkaisu perustuu siihen, että maalla ei ole tarvetta varautua sotilaalliseen hyökkäykseen. Siksi sen sotavoimat on voitu virittää ensisijaisesti kansainvälisen kriisinhallinnan tehtäviin. Tämä on saanut viime päivinä Suomessa osakseen railakasta pilkkaa.

Kylmän sodan kaudella Suomessa ymmärrettiin yleisesti, että Suomea ei voi puolustaa suurvallan kohdistettua laajamittaista hyökkäystä vastaa, ja siksi turvallisuuspolitiikassa ensisijaiseksi nähtiin hyvät ja luottamukselliset naapuruussuhteet. Suomi oli myös aktiivisesti rakentamassa YK:n rauhanturvajärjestelmää.

Kylmän sodan jälkeen turvallisuuspolitiikan tärkeimmäksi elementiksi tuntuu useille nousseen ns. uskottava puolustus. Myytti uskottavasta puolustuksesta perustuu tietysti pohjimmiltaan Suomen nippa-nappa selviytymiseen talvi- ja jatkosodista, mistä oli kiitäminen ennen kaikkea kansallista yksimielisyyttä ja sen nostattamaa taistelumoraalia. Tuon kokemuksen kanssa ristiriitaisesti määrärahoja haluaan nyt kuitenkin ennen kaikkea nykyaikaisiin kalliisiin taisteluvälineisiin. Totuudeksi jäävät silti ne arviot, joihin nojattiin kylmän sodan aikana. Me emme kykene millään määrärahoilla rakentamaan sellaista sotilaallista puolustusta, joka torjuisi suurvallan nykyaikaisin asejärjestelmin maahamme kohdistaman hyökkäyksen. Onneksi meidän tarvitse edes yrittää. Me voisimme hyvin tehdä myös virallisesti saman turvallisuuspoliittisen perusarvion, jonka Ruotsi on jo osaltaan tehnyt.

Surullisinta nousseessa turvallisuuspoliittisessa hysteriassa on ollut Nato-lobbyn pörhistyminen. Se perustuu arvioon, että Suomen puolustus voi olla "uskottava" vain sotilasliiton jäsenenä. Nyt lobby tosin toteaa sivistyneesti, että Suomen Nato-optiota ei tietenkään voi yrittää käyttää kriisin ollessa päällä, sillä se olisi kuin pyrkisi korottamaan palovakuutuksensa arvoa talon jo palaessa.

Mutta tarvitseeko Suomi Nato-jäsenyyttä? Suomen virallinen kanta on toistaiseksi ollut, että se ei antaisi meille mitään turvallisuuslisää. Epävirallisesti, mutta totuudenmukaisesti monet ajattelevat, että Nato-jäsenyys tekisi meille vaikeammaksi kieltäytyä osallistumasta sellaisiin "halukkaiden koaliitioihin", joihin USA on värvännyt juuri Naton jäsenmaita. Vielä oleellisempaa on, että sotilasliiton jäsenyys tulkittaisiin epäluottamukseksi siinä naapurimaassa, jonka suhteen meidän turvallisuuspolitiikkamme on nojannut ohjelmallisesti juuri naapuriystävyyteen ja keskinäiseen luottamukseen.

Uskottava kansallinen puolustus ja Nato-jäsenyys halutaan esittää myös vaihtoehtoina. Se on kiikkulauta-argumentaatiota, jonka avulla asevaraiseen turvallisuuspolitiikkaan uskovat haluavat korottaa asevoimien määrärahoja. Jos Ruotsin turvallisuuspoliittinen perusratkaisu on terve ja jos sen logiikka pätee myös Suomeen, kiikkulauta-argumentaatio menettää teränsä. Asevoimat on mitoitettava ja varustettava, ja niiden koulutus on viritettävä, ensisijaisesti kansainvälisiin rauhanturva- ja kriisinhallintatehtäviin.

Mielenkiintoisen ja todella tärkeän näköalan käynnissä olevaan turvallisuuspoliittiseen keskusteluun avasi Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen. Hän kysyi HBL:n haastattelussa 12.3. onko perimmältään EU:n ja Naton keskinäisen avunannon lausekkeilla (ns. 5. artikla) suurtakaan eroa. Lauseke sisältyy EU:n Lissabonin sopimukseen.

EU:sta ei ehkä koskaan tule liittovaltiota samassa merkityksessä kuin USA on, mutta EU:n integraatiokehitys on jo nykyisellään tuottanut eräiltä ominaisuuksiltaan klassisen valtion kaltaisen muodostelman. Siksi keskinäisen avunantovelvoitteen sisällyttämistä Lissabonin sopimukseen ei voi pitää tavattomana, vaan pikemminkin luontevana EU:n integraation nykyvaiheessa. Asevaraisen turvallisuuspolitiikan näkökulmasta se liittoutumisen tarjoama lisäturva, jota monet ajattelevat saatavan Nato-jäsenyydestä, on siis Suomella jo olemassa EU-jäsenyydessä. Se on siinä sitä luontevammin ja vakuuttavammin, mitä legitiimimmäksi EU:n taloudellinen ja poliittinen integraatio koetaan jäsenmaissa.

Oleellista on kuitenkin, että asevarainen turvallisuus ei ole koskaan aitoa turvallisuutta. Siksi EU:n keskinäisen avunannon klausuuli on syytä ymmärtää ennen kaikkea poliittiseksi tahdonilmaisuksi siitä, että me eurooppalaiset puolustamme kaikissa oloissa ja kaikin tavoin oikeuttamme elää itsenäisesti demokraattisten arvojemme mukaisesti. EU on sisäisesti turvallisuusyhteisö, jonka jäsenmaiden ei tarvitse pelätä voimapolitiikkaan turvautumista toisten jäsenmaiden taholta. EU:n olemukseen on syytä samalla ymmärtää sisältyvän myös sen viestin, että me emme usko koskaan joutuvamme aseellisesti puolustamaan mitään jäsenmaatamme ulkopuolista hyökkääjää vastaan. EU on sitoutunut YK:n peruskirjan mukaiseen maailman turvallisuusjärjestykseen. Kansainvälisen integraation logiikka sulkee pois voimapolitiikan logiikan.

Suomen turvallisuuspolitiikka ei enää olekaan vain ahtaasti "Suomen omaa" turvallisuuspolitiikkaa. Tässä suhteessa Suomen EU-jäsenyys on saanut aikaan dramaattisen muutoksen, joka havainnollistuu käynnissä olevan Ukrainan kriisin yhteydessä. Sillä, miten EU toimii kriisin ratkaisemiseksi, on suuret vaikutukset siihen, minkälaiseen turvallisuustilanteeseen Eurooppa jää kriisin jälkeen. Siinä kuin muidenkin EU-maiden kansalaiset me suomalaiset olemme vastuussa siitä, minkälaista politiikkaa EU harjoittaa. Euroopan unionilla on yhteisen päätöksen perusteella yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Meillä ei ole varaa suhtautua siihen sen kehittymättömyyttä, sen epäonnistumisia ja sen puutteita vain ikään kuin ulkopuolelta arvostellen. Me olemme vastuussa tuon yhteisen politiikan kehittymisestä.

Turvallisuuspoliittisesti me olemme kansakuntana kuitenkin tilanteessa, josta Paasikivi sanoi aikanaan, että maantieteelle me emme voi mitään. Suomella suhteessa itänaapuriinsa tulee aina olemaan erityisintressi pitää suhde toimivana, luottamukseen perustuvana ja keskinäistä kaupallista ja kulttuurista yhteistoimintaa edistävänä. Meillä on jo vuosikymmenien yhteinen kokemus itänaapurin kanssa onnistuneista keskinäisistä suhteista. Siksi meidän kokemuksellamme ja turvallisuuspoliittisella historiallamme on paljon annettavaa EU:n yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa kehitettäessä. Monien jäsenmaiden historiallinen kokemus saattaa pikemmin houkutella pakotteiden ja sanktioiden suuntaan kuin yhteistoiminnan ja integraation kasvattamisen korostamiseen.

Tässä on Suomen virallisen turvallisuuspolitiikan haaste. Ukrainan kriisi ei saa hämärtää sitä.

Geopolitiikkaa?

Tämän prosessin aikana monet tarkkailijat ovat sanoneet geopolitiikan tehneen paluun kansainväliseen politiikkaan. Minusta arvio on virheellinen, vaikka kysymys tietysti on siitäkin, miten geopolitiikan käsite ymmärretään.

Parhaiten geopolitiikan käsite sopii ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneen kansainvälisen järjestyksen kuvailemiseen. Sen jälkeistä aikaa koskien käsitteen käytöllä on lisääntyneesti rajoitteita. Geopolitiikan peruolettamuksena tulee pitää sellaista kansainvälistä järjestelmää, jossa valtioilla kaikkien yhteisen - ja siksi legitiiminä pidetyn - käsityksen mukaan on vain taloudellisia ja sotilasstrategisia jne. intressejä, mutta ei keskinäisiä velvoitteita. Ainoa pidäke, joka estää valtioita toteuttamasta aluevalloituksiaan tai toisten valtioiden etupiireihinsä alistamista, on sotilaallisen pelotteen, viime kädessä sotimalla osoitettavissa oleva, voima.

Haagin rauhankokous, Kansainliiton perustaminen ja Yhdistyneiden kansakuntien perustaminen ovat kaikki tähdänneet juuri geopolitiikan hylkäämiseen ja sellaisen maailmanjärjestyksen synnyttämiseen ja ylläpitämiseen, jossa jokaisen valtion suvereniteettia kunnioitetaan, jossa asevoiman käyttäminen tai sillä uhkaaminen on kiellettyä geopoliittisten hankkeiden edistämiseen, ja jossa kansainvälinen yhteisö on velvollinen yhteistuumin palauttamaan järjestykseen sellaisen valtion, joka rikkoo näitä periaatteita vastaan.

Toisen maailmansodan jälkeisen kansainvälisen järjestyksen voidaan sanoa reaalipolitiikassa jääneen kauaksi näistä periaatteista. On kuitenkin syytä muistaa, että sekä Nato että Varsovan liitto olivat muodollisesti puolustusliittoja, joiden peruskirjat vannoivat YK:n peruskirjan periaatteiden nimiin. Ety -prosessissa sekä vuoden 1975 päätösasiakirja että varsinkin Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä allekirjoitetut päätösasiakirjat ovat vahvistaneet oleellisella tavalla YK:n peruskirjaan pohjautuvaa kansainvälistä järjestystä.

On myös totta, että huolimatta yleisestä sitoutumisesta YK-järjestelmään, maailmassa on toisen maailmansodan jälkeen pelattu useita geopolitiikkaa muistuttavia pelejä. Niiden legitimiteetti on aina kuitenkin pyritty perustelemaan yhteisesti sovittujen pelisääntöjen tulkinnoilla. Geopolitiikan paluusta voitaisiin mielestämme puhua vain, jos tapahtuisi yleinen paluu ennen ensimmäistä maailmansotaa vallinneisiin käsityksiin valtioiden ja kansainvälisen järjestyksen luonteesta. Onneksi olemme kaukana siitä; itse asiassa mitään sellaista ei ole näköpiirissä.

Jos siis geopoliittinen viitekehys on Ukrainan kriisin tulkinnoissa harhaanjohtava, missä viitekehyksessä kriisiä on analysoitava?

Joidenkin analysoijien mielestä EU:n ja Naton laajeneminen keskiseen Itä-Eurooppaan on tulkittava geopolitiikaksi. Vaikka Naton laajenemista voidaan pitää historiallisesti harmillisena, kummankin järjestön laajeneminen on perustunut asianomaisten kansojen itsensä selkeästi ja ilman painostusta ilmaisemaan tahtoon. Olisi historian kaunistelua sanoa, että Itä-Euroopan maiden halu integroitua Euroopan unioniin olisi primaarisesti perustunut EU:n korostamien demokratia- ja ihmisoikeusarvojen kunnioittamiseen. Päämotiivi oli sama kuin Nato-jäsenyyteen hakeuduttaessa: halu irtautua mahdollisimman perusteellisesti Venäjän imperialistisesta vallasta, jonka pelättiin säilyvän sen pyrkimyksenä, vaikka Neuvostoliitto oli lakannut olemasta.

Itä-Euroopan integroitumisessa EU:hun ja Natoon ei siis ole ollut kysymys lännen - sen paremmin EU:n kuin USA:nkaan - geopolitiikasta. Kysymys on ollut näiden maiden vapaehtoisesta ja demokraattisesta integraatiosta. Myöskään niissä tapahtumissa, jotka Ukrainassa panivat alulle nyt meneillään olevan vaarallisen konfliktin, ei ollut kysymys lännen geopolitiikasta, vaan Ukrainan itse ilmaisemasta halusta panna alulle integraatioprosessi EU:n kanssa.

Kuten on käynyt ilmi, ukrainalaiset eivät kuitenkaan olleet ilmeisesti alun alkujaankaan yksimielisiä siitä ilmansuunnasta, mihin maan taloudellista integroitumista olisi suunnattava. Maa on jakautunut selvästi länsimielisiin ja Venäjä-mielisiin. Tilanne on ollut Putinille liian houkutteleva, jotta hän olisi malttanut jättää sen käyttämättä. Jos Putin nyt pelaa geopolitiikan kaltaista peliä, niin sekään ei kuitenkaan oikeuta sanomaan, että geopolitiikka olisi palannut takaisin. Puheet geopolitiikasta ovat mystifiointia, joka johtaa helposti turvallisuuspoliittisen ajattelun vinoutumiseen.

Vaikka Putinin politiikkaa ei voida hyväksyä, sitä voi ymmärtää. Venäjän tsaristisen ja kommunistisen historian valossa ei ole ollut kovin ihmeellistä, että maahan on syntynyt valtajärjestelmä, jonka arvot ovat vahvasti nationalistisia ja Venäjän entistä suurvalta-asemaa nostalgisoivia. Putinia ja hän neuvonantajiaan ajaa pelkojen ja toiveiden vaarallinen yhdistelmä. Pelot liittyvät ennen kaikkea Itä-Euroopan länsi-integraation virheelliseen tulkintaan lännen harjoittamaksi uhkaavaksi geopolitiikaksi. Toiveet liittyvät auenneeseen mahdollisuuteen, Ukrainan sisäisen erimielisyyden ja ennen kaikkea Krimin suuren venäläisasutuksen avulla, voittaa yksi pelikierros siinä Putinin epäsymmetrisesti ymmärtämässä valtapelissä, jota hän miestään käy lännen kanssa.

Toivottavasti lopulta järki voittaa ja kriisiin löytyy rauhanomainen ratkaisu, jonka kanssa kaikki voivat elää. Perimmältään on kysymys siitä, että Venäjä tulee valmiiksi osallistumaan aidosti siihen kansainväliseen arvointegraatioon, johon Venäjä on muodollisesti sitoutunut paitsi YK:n ja Etyj:n jäsenmaan, myös WTO:n ja Euroopan neuvoston jäsenenä. Mutta se tuntuu ottavan aikaa.

TAUSTA

Kriisiin johtaneiden tapahtumien kulku on pääkohdin ollut seuraava.

Ukrainan johto aloitti presidentti Janukovytshin johdolla neuvottelut assosiaatiosopimuksesta EU:n kanssa. On ilmeistä, että presidentti Putinin johtama Venäjä halusi estää EU:n ja Ukrainan välisen sopimuksen pelätessään sen johtavan vähitellen Ukrainan jäsenyyteen EU:ssa ja mahdollisesti myös Natossa. Venäjän motiivina on lisäksi nähty halu pitää Ukraina tiiviisti mukana sen pidemmän aikavälin suunnitelmassa rakentaa oma euraasialainen talousalue. Niinpä presidentti Janukovytsh suostuteltiin Ukrainalle annettavalla suurella venäläisellä avustusohjelmalla luopumaan jo neuvotellusta assosiaatiosopimuksesta EU:n kanssa.

Ukrainassa presidentti Janukovytshin käännös herätti valtavan vastalauseiden vyöryn ja kokosi useiksi viikoiksi Kiovan Maiden aukiolle mielenosoituksen, joka vaati presidentin eroa, valtionhallinnon ja muunkin yhteiskunnan korruption lopettamista ja EU:n kanssa tehtävän assosiaatiosopimuksen solmimista.

Mielenosoittajien vaatimukset johtivat presidentti Janukovytshin pakoon Venäjälle, Ukrainan parlamentin päätökseen katsoa presidentti eronneeksi virastaan ja uuden väliaikaisen hallituksen muodostamiseen. Uusi hallinto lupautui välittömästi järjestämään jo lähitulevaisuudessa vaalit sekä uuden presidentin että uuden parlamentin valitsemiseksi. Näiden tapahtumien aikana Venäjä esiintyi matalalla profiililla, minkä on katsottu johtuneen Sotŝissa vielä jatkuneista talviolympialaisista.

Välittömästi olympialaisten jälkeen Venäjä ilmoitti pitävänsä edelleen presidentti Janukovytshia Ukrainan laillisena presidenttinä, ja pitävänsä maan uutta hallitusta laittomana. Venäjän valtion tiiviissä ohjauksessa oleva media nimesi Kiovan tapahtumat fasistiseksi vallankaappaukseksi.

Tämän jälkeen tapahtumien polttopiste siirtyi Krimille, jossa on suuri venäläisasutus ja Venäjän Ukrainalta vuokraama suuri laivastotukikohta. Tapahtumien logiikka johti Krimin venäläismielisen alueparlamentin päätökseen julistaa Krim itsenäiseksi valtioksi sekä päätökseen järjestää Krimillä kansanäänestys siitä, liittyykö Krim Venäjään. Krimin alueella olevat Ukrainan sotavoimat ovat pääosin siirtyneet aluehallinnon alaisuuteen ja Venäjä on lisännyt omaa sotilaallista läsnäoloaan nimimaalla.

EU ja USA ovat tuominneet Venäjän toimet, ennen kaikkea Venäjän duuman päätöksen ottaa Krim osaksi Venäjää, jos se kansanäänestyksessä päättää hakea liittymistä, mikä olisi kansainvälisen oikeuden vastaista, koska se sivuuttaa Ukrainan suvereniteetin. Krimillä järjestetyn kansanäänestyksen EU ja USA ovat tuominneet Ukrainan perustuslain vastaiseksi ja siksi laittomaksi. Tämä on tilanne tätä erittelyä kirjoitettaessa.

Kirjoittaja on Rauhanliiton entinen pitkäaikainen puheenjohtaja, yksi rauhanjärjestö Sadankomitan perustajista sekä eläkeellä oleva viestintäjohtaja.