Teksti pohjautuu Rauhan puolesta -lehden numerossa 2/2014 julkaistuun kolumniin. Teksti on julkaistu myös lehden verkkoversiossa.

Kuvitellaan Nato-Suomi: itärajalla vastakkain ovat suurvaltojen asejärjestelmät. Niihin nojaavan vakauden synnyttäminen ja ylläpito on haasteellista, eikä tasapainon järkyttämiseen harkitsemattomilla lausunnoilla ole sen enempää syytä kuin varaakaan. Suomen sijainnin, pinta-alan ja asevoimien koon aiheuttama ero Baltian maihin on käynyt selväksi. On parempi keskittyä positiivisiin signaaleihin kuin mörköjen näkemiseen naapurissa. Teeskenneltykin ystävyys voittaa avoimen vihamielisyyden.

Tällä hetkellä Suomen liikkumavara vaikuttaa tuota kuviteltua tilannetta suuremmalta. Eduskunnassa ja mediassa voidaan heiluttaa vapautuneesti Hitler-korttia, epäillä naapurimaan johdon mielenterveyttä sekä julistaa Venäjän eroavan muista maailman valtioista poikkeuksellisen ja muuttumattoman epäluotettavuutensa vuoksi. Epäselväksi on jäänyt oikeastaan vain se, onko kyse venäläisten geneettisestä vai kulttuurisesta erityispiirteestä – vai molemmista? Ryssä on ryssä -hokeman muunnelmia toistelleet toimittajat ja kirjailijat varmaankin kirkastavat asiaa lähiaikoina.

"Suomen tilannetta ei siis voi rinnastaa Ukrainaan silloin, kun puhutaan Ukrainan kriisin ratkaisemisesta, mutta Suomen tilanne on ehdottomasti rinnastettava Ukrainaan silloin, kun puhutaan Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä."

Voi myös kysyä, kenen etuja Venäjän demonisointi palvelee. Nykyisellään Suomen presidentit voivat tuomita kansainvälisen oikeuden loukkaukset ilmansuuntaan katsomatta (vaikka Halonen saikin Irakin sotaa koskevista lausunnoistaan suomettumiselle niin tyypillisen itsesensuurivaatimusten ryöpyn silmilleen). Myös suurvaltojen tekemät ihmisoikeusloukkaukset ja poliittiset virhearviot ovat käsiteltävissä niiden oikeilla nimillä. Keskustelun soisi perustuvan tälle pohjalle.

Silloin kun Venäjä kuvataan vain ja ainoastaan sotilaallista voimaa ymmärtäväksi kummajaiseksi, siirrytään mielikuvatasolla takaisin tuulisilla aroilla laukkaavien barbaarilaumojen aikaan. Mustavalkoinen maailmankuva ja shokeeraavat lausunnot sopivat lähinnä pelon lietsomiseen, ja pelko tietysti myy.

Shokkijournalismilla itseään elättävän iltapäivälehdistön ohella Ukrainan kriisiin liittyviä pelkoja on hyödyntänyt erityisen innokkaasti Helsingin Sanomat, joka sitoutui julkisesti Nato-jäsenyyden edistämiseen jo vuonna 2006. Kahden viikon otanta Hesarin maaliskuisesta Nato-otsikoinnista puhuu puolestaan: Mieluummin Nato-jäsenyys kuin pakotteet (20.3.), Nato on nyt naisten asialla (21.3.), 10 kysymystä Natosta: Mitä jäsenyys maksaisi Suomelle?(23.3.), Nato-jäsenyys on Suomelle välttämätön (23.3.), Nato-jäsenyydestä on keskusteltava juuri nyt (24.3.), Nato-vastaisuus kuulostaa suomettumiselta (24.3.), Nato: Venäjä uhkaa myös Moldovaa (24.3.), Mitä sitten, kun Ruotsi liittyy Natoon? (25.3.), Nyt tarvitaan tervettä Nato-keskustelua (25.3.), Suomi voisi toimia välittäjänä Naton jäsenenäkin (25.3.), Kuinka kävisi sodassa ilman Natoa (26.3.), Vasemmiston tulisi ajaa Nato-jäsenyyttä (27.3.), Voisiko Suomi vielä liittyä Natoon – ja muita kysymyksiä (28.3.), Vanhat radikaalit liputtavat Nato-jäsenyyden puolesta (29.3.) ja Suomalaisille tuttu demari Naton johtoon (29.3.).

Nato-keskustelun absurdeinta laitaa saattavat edustaa ne kauhunhuudot, joita meillä kuultiin Zbigniew Brezinskin ja Henry Kissingerin Suomen asemaa koskevien arvioiden jälkeen. Amerikkalainen vaikuttajakaksikko totesi Suomen onnistuneen hyvin politiikassaan Venäjän ja lännen välillä ja suositteli samaan pyrkimistä myös Ukrainalle. Näkemykset otettiin myönteisesti vastaan Venäjällä, mutta Suomen Nato-jäsenyyttä ajaville ne eivät kelvanneet. Helsingin Sanomat kutsui Brezinskin ja Kissingerin arvioita "lokapalloiksi". Jukka Tarkan mukaan suomalaisten turvallisuusajattelu – siis puolueettomuuspolitiikka – on ymmärrettävissä jälkijättöisenä Tukholma-syndroomana, suomalaiset ovat "kauhunsekaisesti ihastuneet entiseen vainoojaansa".

Suomen tilannetta ei siis voi rinnastaa Ukrainaan silloin, kun puhutaan Ukrainan kriisin ratkaisemisesta, mutta Suomen tilanne on ehdottomasti rinnastettava Ukrainaan silloin, kun puhutaan Suomen mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Meidän on unohdettava onnistumiset ulkopolitiikan saralla ja asemoiduttava historialtaan, sijainniltaan, väestöltään ja yhteiskunnalliselta tilanteeltaan täysin toisenlaisten Venäjän rajanaapureiden tilanteeseen. Vastaavasti Venäjän rajanaapureiden ei pidä edes yrittää oppia Suomen kokemuksista ja soveltaa niitä omiin olosuhteisiinsa, vaan pyrkiä luottamaan pelkästään sotilaalliseen voimaan.

Tämän ajatusrakennelman kummallisuus saattaa hämärtyä siitä yksinkertaisesta syystä, että siihen törmää jatkuvasti. Toisto ei välttämättä ole tyylikästä, mutta sillä on oma tehonsa.

Puolueettomuuspolitiikan saavutusten kieltäminen on osa suurempaa kokonaisuutta, jossa Nato-keskustelua käydään esittämällä loputtomia vaatimuksia "avoimesta" tai "älyllisestä" Nato-keskustelusta. Avoin – siis periaatteessa läpinäkyvä, tasaveroinen, rakentava, myönteinen, todellinen – keskustelu vaikuttaa Naton kohdalla tarkoittavan käytäntöä, jossa vain jäsenyyttä kannattavat puheenvuorot noteerataan, olivat ne sitten näennäisesti neutraaleja tai avoimen myönteisiä. Kyseessä on hegemonistinen pyrkimys määritellä käsiteltävän aiheen rajat niin, ettei vastakkaisten näkemysten olemassaoloa edes tunnusteta, jolloin niitä ei tarvitse käsitellä lainkaan. Ei Suomesta puutu Nato-keskustelua, vaan "avoimen Nato-keskustelun" vaatimuksissa on kyse siitä, että sotilasliiton jäsenyyttä innokkaimmin ajavat haluavat määritellä keskustelun säännöt omien ehtojensa pohjalta.

Sääntöjen uudelleenmäärittely on muutenkin ajankohtaista. Nato-jäsenyyden yhdeksi edellytykseksi on perinteisesti katsottu kansan enemmistön tuki. Pääministerikautensa loppumetreillä Jyrki Katainen kyseenalaisti tämän näkemyksen. Kataisen mukaan kansan vastustus on "huono peruste" jäsenyyden torjumiselle, ja Jukka Tarkka piti puolestaan kansanäänestystä Nato-jäsenyydestä tarpeettomana, koska paljon suurempiakin Suomea koskevia päätöksiä on tehty kansanäänestyksiä järjestämättä.

Unohtaa ei sovi sitäkään, että ulkoisten uhkakuvien maalailu tarjoaa usein hyväksi havaitun vaihtoehdon niille poliitikoille, joille kotimaan tilanteesta puhuminen on vaalien alla tai muuten vain epämiellyttävää. Tämä pätee rajan molemmilla puolilla. Kyselyiden perusteella Krimin miehitys on lisännyt Putinin kannatusta Venäjällä, ja Suomenkin johtavilta paikoilta löytyy niitä, jotka puhuvat mieluummin Natosta ja Venäjästä talvisodan sävyin kuin keskustelevat euron kriisistä ja sen sosiaalisista ulottuvuuksista.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.