Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Yhteiset lapsemme -lehden numerossa 2/14. Tilaa lehti täältä.

Vuonna 2010 Myanmarin sotilasjuntta teki täyskäännöksen ja vapautti demokratiaikonin ja Nobelin rauhanpalkinnon saajan, "The Lady" Aung San Suu Kyin kotiarestista.

Seuraavana vuonna siirryttiin osittaiseen siviilihallintoon, rauhanprosessi itsehallintoa ajavien etnisten ryhmien kanssa käynnistettiin, lainsäädäntöä alettiin uudistaa ja länttä kosiskella kumppaniksi pitkän kolean kauden jälkeen. Maahan houkuteltiin investointeja, infrastruktuuria uudistettiin, lehdistö vapautettiin sensuurista ja myös terveys-, opetus- ja sosiaalisektoreihin alettiin panostaa.

Myös lapsista, "kultaisen valtakunnan" tärkeimmästä tulevaisuuden voimavarasta, alettiin varovaisesti puhua julkisuudessa. Silti asenteet lapsia kohtaan ovat monasti vanhakantaiset eikä lapsilähtöinen näkökulma vielä toteudu yhteiskunnallisessa päätöksenteossa.

Lapsen oikeudet eivät toteudu

Suomalaisesta näkökulmasta katsottuna lasten asemassa riittää korjattavaa pitkäksi aikaa. Vaikka Myanmar allekirjoitti Lasten oikeuksien sopimuksen jo vuonna 1991, kansallinen lainsäädäntö ei ole vieläkään harmoniassa sen periaatteiden kanssa.

Ongelmakohtia ovat esimerkiksi lapsen määritteleminen alle 16-vuotiaaksi alle 18-vuotiaan sijaan, rikosoikeudellisen vastuun ikärajan asettaminen seitsemään vuoteen (7 vuotta!), lapsiavioliittojen ja lapsen fyysisen rankaisemisen salliminen sekä lapsityövoiman hiljainen hyväksyminen ja sen erittäin yleinen käyttö.

Aasian toiseksi köyhimmässä maassa yli kolmasosa kansasta elää köyhyysrajan alapuolella. Vain Nepalissa on suhteellisesti enemmän köyhyyttä kuin Myanmarissa. Unicefin tilastojen mukaan yli 9-vuotiaista myanmarilaislapsista vain 58 prosenttia käy koulua.

Erityisen suuri riski koulun keskeyttämiseen jo ala-asteella on maaseudun köyhien perheiden lapsilla, joiden oletetaan jo hyvin nuorena osallistuvan perheen toimeentulon hankkimiseen kodin ulkopuolella tehtävällä työllä.

Lapsityövoiman käyttö yleistä

Kaupunkien sadoilla teehuoneilla, kaupoissa, tehtaissa ja varakkaissa perheissä työskentelee lukematon - ja toistaiseksi huonosti tilastoitu - määrä lapsia. Heitä myös lähetetään ja myydään jalokivikaivoksiin, hikipajoihin tai jätehuoltotyöhön terveydelle haitallisiin työoloihin.

Näillä lapsilla ei ole oikeuksia, ei työaikaa, ei vapaa-aikaa, ei palkkaa (tai muutaman kymmenen sentin päiväpalkka), ei kotia, ei heistä huolehtivaa aikuista eikä mahdollisuutta käydä koulua. He elävät työnantajiensa armopaloista ja tekevät raskasta työtä, mutta heihin ei sovelleta edes samoja sääntöjä ja vähimmäisehtoja kuin aikuisiin työntekijöihin. Heihin törmää päivittäin kaikkialla Yangonissa.

Myanmarin rajaseuduilla lapsia kaupataan pimeäksi työvoimaksi sekä prostituutioon Thaimaahan ja muihin naapurimaihin. Poliisin sanotaan paikka paikoin edelleen jatkavan sotilasjuntan aikaista käytäntöään ja passittavan pahaa-aavistamattomia lapsia joko vankilaan tai armeijaan, ellei heillä ole esittää henkilötodistusta.

Joulukuussa 2013 Myanmar ratifioi Maailman työjärjestön, ILO:n sopimuksen, joka kieltää lapsityövoiman pahimmat muodot kuten orjuuden, pakkotyön ja velkatyön sekä prostituution. Myös Lapsen oikeuksien sopimuksen edellyttämä kansallinen toimintasuunnitelma on olemassa.

Myanmar elää nyt kuherruskuukauttaan koko maailman katseiden alla. Kaikki haluavat olla mukana sen uuden, demokraattisen tulevaisuuden luomisessa. Myanmarilla on nyt mahdollisuus näyttää, että todellinen kehitys tarkoittaa lapsiin panostamista ja heidän oikeuksistaan ja tulevaisuudestaan huolehtimista.

Kirjoittaja on Yhteiset Lapsemme ry:n perustajajäsen ja hallituksen jäsen. Hän asuu tällä hetkellä Myanmarissa.