Tämä teksti on julkaistu alunperin Vähemmistövaltuutetun blogissa ja sen voi lukea täältä.

Euroopan unionille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto syksyllä 2012. Tämä herätti paljon hämmentyneitä kommentteja, ja toisaalta monet federalistit ja muut unionia rakastavat pitivät palkintoa täysin oikeutettuna.

Rauhanliikkeessä palkintoa arvioitiin vaihtelevasti. Monet meistä ajattelivat ja ajattelevat edelleen, että palkinto oli ansaittu sikäli, että EU on alueellaan säilyttänyt rauhan. Jo Euroopan hiili- ja teräsyhteisön ajalta lähtien on myös ollut koko ajan vaikeampaa edes kuvitella, että EU-maiden välille voisi syttyä sotaa.

Toisaalta Nobelin alkuperäinen testamentti määritteli, että palkinto on tarkoitus antaa ruohonjuuritason toimijalle, joka toiminnallaan edistää rauhaa ja aseistariisuntaa. Palkintosumman oli määrä edistää palkitun toimintaa myös konkreettisesti, antaa lisäresursseja työhön.

Tuo useimmille henkilöille tai kansalaisjärjestöille huomattavan merkittävä summa on unionin suuressa budjetissa merkityksettömän pieni.

"EU-maiden yhteenlasketut sotavarustelumenot ovat massiiviset, ja moni EU-maa löytyy maailman jo suurimpien aseviejien listalta."

Toisaalta EU on maailman suurin kehitysyhteistyömäärärahojen antaja, kun lasketaan yhteen suoraan EU:n antamat että jäsenmaiden myöntämät summat. Näillä rahoilla ja samoin siviilikriisinhallinnan ponnistuksilla autetaan myös muuta maailmaa kehittymään ja pysymään turvallisena ja rauhallisena.

Toisaalta EU-maiden yhteenlasketut sotavarustelumenot ovat massiiviset ja useampi EU-maista löytyy jo yksin maailman suurimpien aseviejien listan kärkipäästä. Näillä sotavarusteilla ei tuoteta rauhaa, harvoin edes ylläpidetään sitä.

Sadankomitea julkaisi EU-pamfletin otsikolla Pax Europaea – Näkökulmia Eurooppaan. Pamfletin lähtökohta on EU:n Nobelin rauhanpalkinto, mutta pamfletin kirjoittajat menevät teksteissään pidemmälle ja pohtivat unionia rauhanrakentajana.

Monet kirjoittajat tulevat teksteissään siihen tulokseen, että EU on nytkin ihan ok, mutta skarppaamalla se voisi olla todella hyvä ja tehokas rauhantekijä – ja saamansa palkinnon arvoinen. Edellytykset ovat ainakin periaatteessa kunnossa.

Kirjoittajien näkökulmat ovat keskenään erilaisia, eikä se ole yllättävää. Valtiomiehet Halonen ja Tuomioja katsovat kysymystä yleisemmästä näkökulmasta, kun taas tutkijat Oksanen ja Maiche sekä järjestöaktiivit, esimerkiksi Himanen, Lodenius ja Lappalainen, tarkastelevat pienempiä kulmia EU:sta omissa teksteissään. Muiden kirjoittajien joukossa ovat muun muassa poliitikot Pietikäinen, Cronberg ja Lapintie.

Skarppausohjeen voisi tiivistää yhteen sanaan: koherenssi. Ongelma ja sen ratkaisu ovat hyvin samanlaisia kuin asiat, joista kansalaisjärjestöt usein kritisoivat myös Suomea. Kysymys on siitä, että määritellyt yhteiset arvot ovat hyviä – EU on perustuslakiluonnoksessa nimennyt perusarvoikseen ihmisarvon kunnioittamisen, vapauden, kansanvallan, tasa-arvon, oikeusvaltion ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen eli juuri ne asiat, joita sen tuleekin edistää.

Ongelmana on kuitenkin se, että vaikka yhdellä kädellä edistetään esimerkiksi ihmisoikeuksien toteutumista, niin toisella kädellä myydään aseita sellaisillekin hallinnoille, jotka eivät ole demokraattisesti valittuja tai millään tavalla kunnioita kansalaistensa oikeuksia.

Kirjoittaja on rauhanjärjestö Sadankomitean pääsihteeri ja toinen Pax Europaea -kirjan toimittajista.