Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Ulkopolitiikka-lehden numerossa 1/2014. Tilaa lehti täältä.

Konfliktien ratkaisu on kylmän sodan loputtua yksi eniten muuttuneista kansainvälisen diplomatian muodoista. Kyl­män sodan maailma korosti suurvaltojen roolia ja valtioiden koskemattomuutta. Uuden rauhandiplomatian yksi ilme­nemismuoto on ollut rauhanvälitys.

Puh­taassa muodossaan rauhanvälityksessä on kyse väkivallattomasta, kaikkien osa­puolten hyväksymästä, puolueettoman tahon avulla käydystä ponnistelusta rau­han saavuttamiseksi.

Rauhanvälitysdiplomatian juuret ulottuvat ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin, mutta vasta 1990-lu­vulla se vakiintui osaksi kansainvälistä diplomatiaa. Välitystapausten määrä on kasvanut räjähdysmäisesti. Valtaosa konflikteista ei nykyään pääty toisen osapuolen sotilaalliseen voittoon, vaan osapuolten välisen rauhansopimuksen allekirjoittamiseen.

Uudelle rauhandiplomatialle on ollut tyypillistä valtiokeskeisyyden vähene­minen. Suurin osa kahden viime vuosi­kymmenen sodista on ollut asymmetri­siä konflikteja, joissa valtio on vain yksi osapuoli. Rauhanneuvotteluja ei tällöin käydä vain valtioiden välillä, vaan muina osapuolina on erilaisia kapinallis- tai terroristiryhmiä, joille jo pelk­kä neuvotteluihin osallistuminen tarjoaa osittaisen tunnustuksen.

"Traagisin esimerkki on varmasti Bosnian sodan päättänyt Daytonin sopimus, jo­ka vahvisti etnisiä jakolinjoja ja on siten tehnyt kestävästä rauhasta Bosnia-Hertsegovinassa yhä kaukaisemman tavoitteen."

Samalla ulkoministeriöt ovat osin ul­koistaneet toimintaansa CMI:n kaltaisille ei-valtiollisille toimijoille ja kansalaisjär­jestöille, joista on tullut rauhandiploma­tian tekijöitä valtioiden rinnalle. Toisaal­ta myös YK ja alueelliset organisaatiot, kuten Afrikan unioni, ovat aktivoituneet rauhanvälittäjinä.

Sanelurauha vai paikallinen sopu?

Nykyisen näkemyksen mukaan sodan loppuminen ei vielä riitä, vaan todel­lisen rauhan saavuttaminen edellyttää yhteiskunnan vakiintumista ja ennen kaikkea demokratiaa, ihmisoikeuksien kunnioitusta ja monien mielestä myös vapaata markkinataloutta. Kansainvälisellä yhteisöllänähdään olevan velvoite tämänkehityksen tukemiseen, mikä on monilla kriisialueilla johtanut laajoihin, vuosia kestäviin operaatioihin.

Toisaalta tutkijat ovat viime vuosina rankasti kritisoineet näkemystä liberaa­lista rauhasta ja pitäneet sitä läntisen kolonisaation uutena muotona. Samalla on etsitty vaihtoehtoisia ratkaisuja, jotka tarjoaisivat yhden standardimallin sijaan räätälöityjä ratkaisuja ja mahdollistai­sivat sen, että konfliktialueen ihmiset kokisivat olevansa osa rauhanprosessia.

Varsinkin suurvaltojen harjoittamaa rauhanvälitystä on pidetty osin ylhäältä tulevana saneluna. Paikallisen sopimi­sen on nähty johtavan kestävämpään ja oikeudenmukaisempaan rauhaan kuin suurvaltojen panostuksella neuvoteltu pikainen sopu. Toisaalta rauhanneuvot­teluja voi olla vaikea saada käyntiin ilman ulkopuolista apua, ja konfliktin pitkitty­minen lisää aina inhimillistä kärsimystä.

Oikeudenmukaisen ratkaisun löy­täminen ei ole helppoa nykyisissä kon­flikteissa, joihin liittyy usein erilaisia yh­teisöllisiä identiteettejä ja historian tul­kintoja. Aselepo- tai rauhansopimuksilla harvoin pystytään puuttumaan näihin konfliktien taustalla vaikuttaviin ristirii­toihin, jotka jäävät kytemään ja voivat helposti kärjistyä uudelleen.

Traagisin esimerkki on varmasti Bosnian sodan 1995 päättänyt Daytonin sopimus, jo­ka vain vahvisti etnisiä jakolinjoja ja on siten tehnyt kestävästä rauhasta Bosnia-Hertsegovinassa yhä kaukaisemman tavoitteen.

Suomen suuret suunnitelmat

Virallisen Suomen kiinnostus rauhanvä­litykseen on varsin tuoretta. Presidentti Martti Ahtisaaren menestys Acehin-neu­votteluissa ja varsinkin vuoden 2008 No­belin rauhanpalkinto olivat ratkaisevia sysäyksiä Suomen uuden tehtävänkuvan etsinnälle.

Myös Jorma Ollilan johtaman brän­dityöryhmän Suomelle visioima rooli maailman ongelmien ratkaisijana loi pohjaa panostukselle rauhantyöhön. Vuonna 2010 ulkoministeri Alexander Stubb julisti Suomen pyrkivän peräti "rauhanvälityksen suurvallaksi".

Ulkoministeriön näkökulmasta rau­hanvälitystyö nivoutui myös Suomen pyrkimykseen saada paikka YK:n tur­vallisuusneuvostossa. Vaikka tässä ta­voitteessa epäonnistuttiin, rauhanvälitys on jäänyt osaksi Suomen ulkopoliittista profiilia.

Joulukuussa 2011 ulkoministeriö julkaisi rauhanvälityksen toimintaohjel­man, jossa kartoitettiin laajempaa yhteis­työtä järjestöjen – kuten CMI:n ja Kirkon ulkomaanavun – ja tutkimuskentän vä­lille. Tarkoituksena on raketntaa näin Suomen rauhanvälityskapasiteettia ja osaamista. Samalla ministeriö perusti kansallisen rauhan­välityksen koordinaatioryhmän kansa­laisjärjestöjen ja ministeriön yhteistyön tiivistämiseksi.

Kimmo Kiljusen ja Pekka Haavis­ton nimeäminen rauhanvälityksen eri­tyisedustajiksi on ohjannut panostusta kohti käytännön välitystyötä, vaikka toistaiseksi heidän päätehtävänsä on ollut tuoda esiin Suomen valmiutta välittäjän tehtäviin.

Kiljunen on ollut aktiivinen Kaakkois-Aasiassa ja varsin­kin Myanmarissa. Haaviston työkenttää on ollut Afrikka, erityisesti Somalia ja Sudan.

Matka rauhanvälityksen todellisiin suurvaltoihin kuten Norjaan ja Sveitsiin on kuitenkin suuri. Suomella ei ole ollut varsinaisia omia välitystapauksia johdet­tavanaan. Sen sijaan Suomi on profiloitu­nut rauhanvälityksen puolestapuhujana ja aktiivisena verkostoitujana.

Suomen toiminta on keskittynyt lob­baamiseen YK:ssa ja EU:ssa. YK:ssa Suo­mi on yhdessä Turkin kanssa muodosta­nut Rauhanvälityksen ystävien ryhmän, johon kuuluu 37 maata sekä useita alu­eellisia organisaatioita. Rauhanvälityk­sen näkyvyys onkin lisääntynyt YK:ssa huomattavasti viime vuosina.

Suomi ja Turkki valmistelevat YK:lle uutta rauhanvälityspäätöslauselmaa. Suomi valmistelee vastaavien ystäväryh­mien perustamista myös EU:ssa ja Etyjis­sä. Nähtäväksi jää, onko näistä ryhmistä enemmän hyötyä Suomen brändille kuin itse rauhanvälitystyölle.

EU:ssa Suomi on yhdessä Ruotsin kanssa ajanut unionin oman rauhanvälityskapasiteetin rakentamista. Eu­roopan rauhaninstituutti oli alun pe­rin Ruotsin ja Suomen yhteinen aloite, vaikkaviime aikoina hanke on profiloi­tunut enemmän Ruotsin ideana.

Instituu­tista on tarkoitus tehdä puolivirallinen ajatushautomo, joka kokoaisi rauhanvä­lityksen osaamista. Instituutin perusta­minen Brysseliin voi olla ajankohtaista jo kuluvana vuonna, ja Ruotsi on lupautu­nut rahoittamaan sen toimintaa.

Norja on jo rauhan suurvalta

Esikuvaa ja vertailukohtaa Suomelle voi hakea Norjasta, joka on ollut rauhan­diplomatian edelläkävijä ja suurvalta. Norjassa vuonna 1992 käydyt Israelin ja palestiinalaisten epäviralliset neuvottelut olivat merkkipaalu uuden rauhandiplo­matian muotoutumisessa.

Vielä kylmän sodan vuosina PLO:ta ei hyväksytty neuvotteluosapuoleksi ja kaikki Lähi-idän rauhanponnistelut tapahtuivat ainoastaan valtioiden kes­ken. Norjan välittämissä keskusteluissa kohtasivat asemaltaan hyvin erilaiset toimijat – vahva Israelin valtio ja kan­sainvälinen terroristijärjestö. Välittäjän tärkeimpiä tehtäviä oli sovitella keskus­telijoiden epäsuhtaisuutta.

Vaikka Oslon rauhansopimus ei ole kaikilta osin pitä­nyt, se vahvisti kuitenkin uuden rauhan­diplomatian merkitystä Norjalle. Norjan aloitteellisuus synnytti "Nor­jan mallin", joka perustui ad hoc -jär­jestelyihin, hyödynsi kohdemaan hyvin tuntevia norjalaisia ja perustui tiiviiseen ministeriön ja kansalaisjärjestöjen yhteis­työhön.

Norjan uusi lähestymistapa oli paljossa velkaa kansainvälisten järjestö­jen kuten Punaisen ristin toiminnalle. Uutta toimintakulttuuria seurasi myös taloudellinen panostus. Norjan ul­koministeriössä rauhanvälitys sai oman budjettilinjansa jo 1996, ja vuonna 2000 ministeriöön perustettiin uusi Rauhan ja sovinnonteon osasto, jossa työskentelee nykyään 14 henkeä.

Huippuvuonna 2008 Norja varasi rauhanvälitykseen 821 miljoona kruunua (noin 100 miljoo­naa euroa). Vaikka summa on sen jäl­keen pienentynyt, on se moninkertainen Suomeen verrattuna. Suomi on varannut varsinaiseen rauhanvälitykseen 400 000 euroa vuosittain, ja koko siviilikriisinhal­lintaan 17 miljoona euroa.

Kahden viime vuosikymmenen ai­kana Norja on osallistunut useisiin rau­hanprosesseihin ympäri maailmaa: Afga­nistanissa, Filippiineillä, Guatemalassa, Myanmarissa, Nepalissa, Somaliassa, Etelä-Sudanissa ja Sri Lankassa. Tällä hetkellä Norja on aktiivisin Kolumbias­sa hallituksen ja FARC-sissien välisissä rauhanneuvotteluissa.

Sri Lankan epä­onnista rauhanprosessia lukuun otta­matta Norja on välttänyt päävastuuta ja toiminut yhteistyössä muiden kanssa, usein kulisseissa. Onnistumiset eivät yleensä ole yksit­täisen tähtineuvottelijan ansiota. Välitys on diplomatian harmaata tiimityötä, joka jää mahdollisesti saavutetun sovun varjoon.

Pohjoismaiden yhteistyölle tilausta

Norjan ja Suomen kaitaisille maille kyse on kansainvälisestä näkyvyydestä ja brändäyksestä. Maine taitavana ja tehokkaana rauhantekijänä tuo näky­vyyttä ja antaa selkeän roolin kansain­välisessä yhteisössä. Tässä roolissa pienuus on hyve, joka takaa toimijan ketteryyden ja puolueet­tomuuden.

Pienellä pohjoismaalla ei ole siirtomaarasitteita eikä suurvaltaintres­sejä. Toki rauhandiplomatialla on Nor­jassakin ollut vastustajansa. Etenkin osa konservatiivipoliitikoista korostaa perin­teisempää ulkopolitiikkaa.

Rakentamalla rauhaa norjalaiset ra­kentavat myös kansallista itsetuntoa. He haluavat nähdä maansa suurena moraa­lisena valtana. Rauhanrakentajan tehtä­vä nähdään jatkumona Norjan vahvalle kristillisen lähetystyön perinteelle, mutta myös aktiivisuudelle YK:ssa ja Kansainlii­tossa.

Maan rauhanaktivismin traditio­ta on korostettu esimerkiksi nostamalla yhdeksi kansallissankariksi rauhanvälit­täjänä ja humanitäärisen avun järjestä­jänä ansioitunut naparetkeilijä Fridtjof Nansen.

Suomen kohdalla maabrändityöryh­mä yritti ankkuroida välitystä Suomen perinteeseen, mutta meillä rauhanväli­tykseltä puuttuu laajempi kansallinen kaikupohja ja medianäkyvyys.

Vuodesta 2011 lähtien Suomessa on vietetty marraskuussa Ahtisaari-päivää, jonka tarkoituksena on tuoda rauhanvä­litys lähelle kansalaisia. Ainakaan toistai­seksi Ahtisaari-päivästä ei ole kuitenkaan tullut laajasti tunnettua koko kansan päivää.

Rauhanvälityksen ammattilaisia Suo­messa on jo jonkin verran, mutta väli­tystoiminnan tutkimus on vielä vähäistä. Matka rauhanvälityksen suurvallaksi on pitkä ja vaivalloinen, ja Suomi on vasta tuon polun alussa.

Rauhandiplomatia tai ainakin kon­fliktien ratkaisu on tavalla tai toisella kaikkien pohjoismaiden ulkopolitiikan painopisteitä. Yhteistä pohjoismaista profiilia tai linjausta ei ole. Rauhanvä­litys tai konfliktinratkaisu ei ole myös­kään noussut pohjoismaisen yhteistyön agendalle Rauhanvälityksen kentällä pohjois­maat tekevät yhteistyötä vain satunnai­sesti.

Rauhanvälittäjät joutuvat helposti keskinäiseen kilpailuasemaan. Rauhan­rakennustyön kytkeminen kansalliseen brändäykseen korostaa yksittäisen val­tion aktiivisuutta eikä suosi yhteistyötä.

Suomi on viime aikoina joka tapauk­sessa pyrkinyt edistämään pohjoismaista yhteistyötä myös rauhanvälityksen ken­tällä. Ministeriöiden rauhanvälityksestä vastaavien ihmisten välille on luotu yhteys, vaikka muut eivät ole yhteydenpi­toa aina niin välttämättömäksi kokeneet.

Toimijoina Pohjoismaat ovat edel­leen epäsuhtaisia eikä Suomella ole vält­tämättä paljoa annettavaa kokeneimmil­le välittäjille. Pohjoismaisen yhteistyön mah­dollisuudet eivät olekaan yksittäisissä rauhanvälitystapauksissa, vaan rauhan brändäyksessä.

Pohjoismaat voivat pro­filoitua yhdessä rauhanvälityksen ja laa­jemmin rauhanrakentamisen osaajina. Panostus tutkimukseen ja kansalais­järjestöjen osaamiseen hyödyntämiseen on osa Norjan mallia ja sen omaksumi­nen myös Suomessa olisi perusteltua.

Kansalaisjärjestöjen ja tutkimuslaitos­ten yhteydenpitoa voisi myös tiivistää ja hyödyntää pohjoismaiden rauhanvälitys­kapasiteetin vahvistamisessa. 

Kirjoittaja on erikoistutkija Tampereen yliopiston Rauhan- ja konfliktintutkimus­keskuksessa.