Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Yliopisto-lehden numerossa 5/2014. Tilaa lehti täältä.

Kun edesmennyt presidentti Hugo Chávez vetosi — ja hänen seuraajansa vetoavat — itsenäisyystaistelija Simón Bolívariin, ideana on vedota myös maanosan kunniakkaaseen menneisyyteen. Bolívarin perinnöstä on käyty Latinalaisen Amerikan nykyjohtajien kesken pitkää omistajuuskiistaa.

Tunnettu populismin latinalaisamerikkalainen malli oli peronismi. Vahvin mielikuva lienee Eva Perónin hahmo köyhien massojen edessä. Argentiinan kiistelty nykypresidentti ja peronisti Cristina Fernández sovittaa siis hänkin Bolívarin viittaa harteilleen.

"Useissa puolueettomissa selvityksissä Venezuela on siirretty siihen enemmistövaltaa hyväksikäyttävien valtioiden kategoriaan, jossa ovat jo Egypti, Syyria, Thaimaa ja Venäjä."

Perun sosiaalireformistisen APRA-liikkeen johtaja ja kahteen otteeseen maansa presidenttinä toiminut Alan García sanoo puolestaan olevansa Chávezia aidompi bolivarilainen. Massojen politiikkaa toteutettiinkin Perussa ensimmäisen kerran jo 1930-luvulla.

Latinalaisen Amerikan populismi antaa aikamme poliittisiin ja nationalistisiin prosesseihin myös toisen näkökulman. Millaisia ovat hyvän elämän, politiikan ja talouden innovaatiot? Entä miten niitä raamittavat historian rakenteet, ideat ja tavat?

Ismien taisto

Eurooppa-keskeisessä demokratiakäsitteistössä Latinalaisen Amerikan liikkeet on usein niputettu populismi-termin alle. Niitä on leimattu keveiksi tai aatteettomiksi, vaikka eurooppalainen tai yhdysvaltalainen valtavirran politiikka niin vasemmalta kuin oikealta on usein aivan yhtä populistista.

Samoin argumentein on arvosteltu Bolivian Evo Moralesin tai Venezuelan Hugo Chávezin politiikan käsitteistöä tai henkilötaustaa. Vasemmistopopulismin yleiskäsitteellä on voitu luokitella politiikat kaikissa kohdissa vääriksi — ja unohtaa esimerkiksi se, että Venezuelassa ja Boliviassa "populistit" ovat voittaneet jo monet vapaat vaalit.

Latinalaisamerikkalaiset maailmankuulut muusikkointellektuellit Rubén Blades ja Silvio Rodríguez kiistelevät internetissä, onko Venezuelan vallankumouksella oikeasti venezuelalaisten enemmistö. Kuubalainen Rodríguez muistuttaa, että chavistat ovat voittaneet 18 vaalit. Panamalainen Blades kertoo puolestaan jakautuneesta maasta: selvää enemmistöä Chávezin ja nykyisen presidentin Nicolás Maduron bolivariaaniselle vallankumokselle ei ole.

Rikas köyhä Venezuela

Venezuelan oppositioryhmien "arabikeväälle" hankalaa on se, että hallitus on ominut vallankumouksen käsitteen sanastoonsa. Kaduilla on kuitenkin käynnissä nyt aiem­pia vakavampi hallituksenvastaisten protestien aalto.

Katumellakoissa jotkut vaativat muutosta ja toiset tukevat hallitusta — ja hallitus pamputtaa vain toisen puolen mielenosoittajia. Tilanne tuo mieleen Ukrainan tai viime aikojen mielenosoitukset Moskovassa ja Pietarissa.

Hallituksen mielestä jokainen, joka ei ole hallituksen kannattaja, on petturi ja isänmaan vihollinen. Useissa puolueettomissa selvityksissä Venezuela on siirretty siihen enemmistövaltaa hyväksikäyttävien valtioiden kategoriaan, jossa ovat jo Egypti, Syyria, Thaimaa ja Venäjä. Demokratian muoto on havaittavissa, mutta sen sisältöä on vaikea nähdä.

Luonnonvaroiltaan äärimmäisen rikkaan Venezuelan tuotantokoneisto on hyytynyt pelkäksi öljynvienniksi. Köyhyys kuitenkin vähentyi Venezuelassa merkittävästi Chávezin kaudella.

Monet raportit kertovat samaan aikaan, että rikollisuus on lisääntynyt ja kulutustavaroista on pulaa. Yleensä köyhyyden vähentyessä rikollisuusluvut laskevat ja kulutustavaroiden saanti helpottuu. Venezuela on siis edelleen talouden ja politiikan kummajainen. Selvältä kuitenkin näyttää jo nyt, ettei chavismo edusta latinalaisamerikkalaisen populismin parhaita perinteitä.

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitoksen johtaja.