Tämä artikkeli on alun perin julkaistu Siemenpuun blogissa. Lue lisää täältä.

 Uruguayn presidentti José Mujica vieraili Suomessa 16.-17.9.2014 keskustelemassa kolmannen sellutehtaan rakentamisesta maahan. Metsä-Botnian rakentaman UPM-omisteisen Fray Bentosissa sijaitsevan tehtaan aiheuttamia diplomaattisia kiistoja on ratkottu Haagin kansainvälisessä tuomioistuimessa asti. Stora Enson ja chileläisen Araucon yhdessä omistaman Montes del Platan tehtaan käynnistyminen viivästyi lähes vuoden työtaistelujen vuoksi.

Kolme vuotta sitten olin Siemenpuu-säätiön Latinalaisen Amerikan ryhmän aktiivien kanssa kumppanuustapaamismatkalla, jonka yhtenä kohteena oli Uruguay.

Tapasimme World Rainforest Movementin paikallisia aktivisteja ja pääsimme heidän kanssaan tutustumaan paitsi käynnissä olleeseen lakkoon, myös lähemmin siihen, mitä selluteollisuus tarkoittaa niille, jotka joutuvat elämään eukalyptusplantaasien keskellä ja tehtaiden varjossa.

Matkan aikana teimme Noora Ojalan kanssa Taistelemme yhdessä! -julistenäyttelyn naisten kokemuksista. Kolmen haastatellun naisen tarinat kietoutuvat suomalaiseen selluun Uruguayssa.

"Miestäni viehätti aina maaseutu ja hän opiskeli maatalousoppilaitoksessa. Mieheni vanhemmat olivat aikanaan ostaneet hänelle nämä maat. Minä en tiennyt mistään mitään. Meillä oli vain vähän lehmiä ja vain hieman maitoa ja teimme juustoa. Olen aina kehitellyt juustoa. Kaikkina päivinä, jokaisena kuukautena. Eräänä päivänä meille kerrottiin, että maitomme ja juustomme on laadultaan jopa vientikelpoista."

2011 tilaa ympäröivät soija- ja eukalyptusplantaasit. "Vesiongelmamme alkoivat vuosina 1994–1996. Pihassa kaivon luona oli mylly, joka lakkasi toimimasta, kun vesi loppui. Aiemmin mylly ei koskaan pysähtynyt. Keväällä oli vaikeaa, koska juuston tekeminen vaatii paljon vettä. Hygienian on oltava kunnossa ja eläimet juovat paljon. Teimme uuden kaivon, joka myös kuivui. Läheisen plantaasin puut kasvoivat ja imivät kaiken. Tehtiin vielä yksi kaivo. Vettä on kesäisin vähän, mutta näin nyt on. Vesi on loppunut kahdesti. Olemme myös joutuneet kantamaan vettä. Jos veden taso alenee, meillä on perheessä katastrofi! Veden vähyys voi rikkoa sähköllä käyvän pumpun. Tämä kaikki aiheuttaa paineita, ja olemme alkaneet stressaantua."

"Mekin olemme päättäneet myydä tilan. Emme haluaisi lähteä, koska tämä talo on kaikki, mitä meillä on. Teimme lähtöpäätöksen, koska kaikki muutkin ovat menneet ja meillä ei ole ketään, jonka saisimme tilalle avuksi."

"Minulla on tavallaan kaksi elämää. Maalla minulla on perheeni kanssa puuviljelmä, luonnonmukainen kasvitarha ja puutarhoja isovanhempieni ajoilta. On persikoita, päärynöitä ja sitrushedelmiä."

Vuodesta 2007, jolloin tänne päätettiin rakentaa tehdas, aloimme järjestäytyä. Meidän kamppailumme on ennen kaikkea tiedotuskampanja. Menimme kouluihin kertomaan asioista, koska virallinen viesti oli, että tehtaan mukana tulee paljon rahaa ja hyötyä ja edistystä. Aloimme järjestää tiedotustilaisuuksia, kokouksia, joihin kutsuimme maanviljelijän ja insinöörin, esittelemään kaksi puolta: käytännöllisen ja teoreettisen. Siitä oli paljon apua. Järjestimme mielenosoituksen Fray Bentosissa. Sellutehtaan vastustaminen ei ollut sosiaalisesti hyväksyttyä. Jos olit Botniaa vastaan, olit isänmaata vastaan. Saimme erittäin hyvän vastaanoton ihmisiltä, koska puhuimme omalla äänellämme. Jaoimme pamfletteja ja tietoa, että ihmiset kuulisivat toisenkin puolen tarinaa. Ihmiset eivät välttämättä ole hankkeen puolella, heillä vaan ei ole tietoa siitä, mitä tapahtuu."

"Synnyin kaupungissa, mutta vietin maalla lapsuuteni. Meillä oli kaksi lehmää, kolme kania, muutamia kanoja... Tilalla viljeltiin sipulia, perunaa, maissia ja tupakkaa. Viljely oli pienimuotoista kiertoviljelyä. Olen aina tuntenut vetoa maaseutuun. Olen saanut lapsuudestani tietynlaista herkkyyttä käsitellä aiheita: terveellistä ruuan tuotantoa, pieniä perhetiloja, pienimuotoista karjataloutta. Omilla kokemuksilla on tietenkin paljon merkitystä sille, kuka olet ja millaisen tien elämällesi valitset."

"Tulin Montevideoon opiskelemaan ja monien muiden tavoin jäin. Meillä on täällä Uruguayssa viime vuosina suurten yritysten tultua maahan ollut sellainen muutos, että sana ’aktivisti’ on saanut huonon sävyn. Sitä käytetään loukkauksena. 'Ympäristöaktivistit! Ne ei halua tänne ulkomaisia yrityksiä, jotka luovat maahan työpaikkoja!' Me haluamme, että meitä kuvaillaan yhteiskunta- ja ympäristöaktivisteina. Tämä on suuri kokonaisuus, jossa kaikki osa-alueet yhdistyvät: yhteiskunta, ympäristö, politiikka ja talous.”