Artikkeli on julkaistu alun perin Amnesty-lehden numerossa 3/2014.

YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n mukaan maailmassa oli vuoden 2013 lopulla 11,7 miljoonaa pakolaista. Jo neljättä vuotta sotivasta Syyriasta on paennut liki kolme miljoonaa ihmistä.

Pakolaisten, siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden liikkuminen on vaikeutunut vuosi vuodelta, kun vielä toistaiseksi vakaat ja rikkaat Eurooppa, Australia ja Yhdysvallat ovat sulkeneet rajojaan ei-toivotuilta tulijoilta. Kun pakolaiset ja siirtolaiset joutuvat kiertämään yhä vaarallisempia reittejä pitkin, on käsillä suuren kokoluokan humanitaarinen kriisi.

Eurooppaan pyrkiminen on vienyt hengen 23 000 ihmiseltä vuodesta 2000 alkaen. Tänä vuonna syyskuun puolivälissä 500 pakolaista hukkui Maltan vesillä. Vain kymmenen pelastui. UNHCR:n mukaan yksin tämän vuoden kesä-elokuussa Välimereen hukkui yli 1 600 pakolaista. EU on viime vuosina tiukentanut rajavalvontaa päämäärätietoisesti. Kun yksi raja sulkeutuu, kääntyvät pakolaiset ja siirtolaiset toisen puoleen.

"Selkään ammuttu luoti tappoi Carlos LaMadridin, 19, juuri kun hän oli kiipeämässä raja-aidan yli takaisin Meksikon puolelle maaliskuussa 2011."

Ennen vuotta 2012 Kreikan ja Turkin välinen maaraja oli yksi pääväylistä EU:n alueelle. Vielä elokuun 2012 ensimmäisellä viikolla rajan ylitti noin 2 000 ihmistä. Myöhemmin samassa kuussa kreikkalaisviranomaiset käynnistivät niin sanotun Operaatio Kilven, joka tarkoitti 10,5 kilometrin pituisen aidan rakentamista ja 1 800 poliisin lähettämistä rajalle. Rajanylittäjien määrä laski nopeasti alle kymmeneen ihmiseen viikossa.

Kun maaraja Turkista Kreikkaan sulkeutui, pakolaiset ja siirtolaiset hyppäsivät veneisiin. Egeanmereltä Kreikan saarille tulleiden määrä nousi vuodessa 169 ihmisestä 3 265:een.

Myös liikenne Turkin ja Bulgarian rajalla vilkastui. Ennen Kreikan-rajan sulkemista EU:n alueelle tuli Bulgarian rajan yli noin 1 700 ihmistä. Vuonna 2013 tulijoita oli jo 11 158. Bulgarian viranomaiset vastasivat kasvavaan pakolaisten ja siirtolaisten määrään samoin kuin kreikkalaisviranomaiset – he rakensivat 30 kilometrin pituisen aidan ja lähettivät rajalle 1 570 poliisia ja 141 partioautoa.

Toimet olivat rajavalvonnan ja rajan sulkemisen kannalta yhtä tyrmäävän tehokkaat kuin Kreikassakin. Vielä syys-marraskuussa 2013 ennen tehotoimia Turkin ja Bulgarian rajan ylitti noin 8 000 pakolaista. Tammi-maaliskuussa 2014 ylittäjiä oli enää 300. Valtaosa Bulgariaan vuonna 2013 tulleista oli paennut Syyrian sisällissotaa.

Kaikkiaan noin puolet EU:n alueelle pyrkivistä pakolaisista tulee sotaa käyvästä Syyriasta ja epävakaista Afganistanista, Somaliasta ja Eritreasta.

Kun EU:n muurit nousevat yhä korkeammalle, yhä suurempi osa pakolaisista ja siirtolaisista jää jumiin Libyan, Marokon, Turkin ja Ukrainan kaltaisiin kauttakulkumaihin, joilla ei ole toimivaa turvapaikkajärjestelmää ja joissa ihmisoikeusloukkauksien riski kasvaa pakolaisten ja siirtolaisten huonon aseman vuoksi.

Omien rajojensa tiukentamisen lisäksi EU on pyrkinyt luomaan itselleen puskurivyöhykkeen tekemällä kahdenvälisiä sopimuksia etupäässä naapureidensa, kuten Venäjän, Balkanin maiden ja Turkin kanssa.

Näiden lisäksi eri EU-mailla on vielä kahdenvälisiä palautussopimuksia. Kreikalla on esimerkiksi palautussopimus Turkin kanssa, Espanjalla Marokon ja Ranskalla siirtomaa-aikaisten alusmaidensa Beninin, Burkina Fason, Kamerunin, Cap Verden, Kongon, Gabonin, Senegalin, Tunisian ja Mauritiuksen kanssa. P

Puskurimaiden tehtävä on auttaa EU:ta siirtämään epätoivottuja tulijoita takaisin niihin maihin, joista he ovat EU:n alueelle tulleet. Sopimukset ovat ongelmallisia, koska niillä EU ikään kuin ehdollistaa naapurivaltioiden tuen sillä, että ne estävät ihmisiä tulemasta EU:n alueelle. Sopimuksissa ei ole mitään ihmisoikeustakeita, vaan ihminen voidaan palauttaa takaisin kolmanteen valtioon ilman, että hänen voidaan varmistaa olevan turvassa siellä.

On perusteltua pelätä, että palautussopimuksilla voidaan palauttaa pakolaisia myös ilman, että he ovat missään vaiheessa päässeet hakemaan turvapaikkaa.

Sopimuspapereiden lisäksi puskurivyöhykkeen luomiseen on kulunut tukuittain rahaa. Vuosina 2007–2013 puskurimaille annettiin arviolta 384 miljoonaa euroa, jotta ne auttaisivat pakolaisten ja siirtolaisten pysäyttämisessä. Myös erinäisiin valvontamekanismeihin on syydetty EU-rahaa. Algeriaan, Egyptiin, Libyaan ja Tunisiaan on rakennettu valvontamekanismeja, jotta etenkin Kypros, Ranska, Kreikka, Italia, Malta ja Espanja saisivat nopeasti tietoa rajojaan lähestyvistä "epäilyttävistä aktiviteeteista".

Pakolaiset ja siirtolaiset eivät ole turvassa EU:n sisälläkään. Etenkin Bulgariasta, Kreikasta ja Espanjasta käännytetään pakolaisia ja siirtolaisia laittomasti ilman, että heille annetaan edes mahdollisuutta hakea turvapaikkaa. Useat pakolaiset ja siirtolaiset ovat kertoneet rajavartijoiden ja merivartioston kohdelleen heitä kaltoin.

Heinäkuussa 2014 Australian merivartiosto pysäytti veneen, jonka kyydissä oli 157 srilankalaista turvapaikanhakijaa – miehiä, naisia ja lapsia. Turvapaikanhakijat olivat merellä pidätettynä kuukauden, ennen kuin uutiset heistä kantautuivat Australiaan. Joukko juristeja kyseenalaisti pidätyksen oikeudenmukaisuuden ja vei jutun oikeuteen. Tapaus on yhä käsiteltävänä.

Srilankalaiset turvapaikanhakijat puolestaan siirrettiin 3 000 kilometrin päähän Australian rannikosta piskuiselle Naurun saarelle.

Australia on maailman kuudenneksi suurin valtio, kokonainen maanosa, mutta silti se on vuodesta 2012 alkaen ulkoistanut turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksia kauas, pienten valtioiden maaperälle. Nauru on maailman pienin saarivaltio ja aivan liian monen ikävän tilaston kärjessä. Työttömiä on 90 prosenttia väestöstä. Ainoa luonnonvara on fosfaatti, jonka vuoksi valtaosa saaresta on louhittu asuinkelvottomaksi.

Kummoiset eivät ole Naurulle siirrettyjen turvapaikanhakijoidenkaan olot. Kun Amnestyn tutkijat vierailivat Naurulla 2012, alueella tulvi ja turvapaikanhakijoiden asuinteltat vuosivat. Isommissa armeijan teltoissa majoittui kussakin 16 ihmistä, pienemmissä viidestä kuuteen turvapaikanhakijaa. Sänkyjen lisäksi telttoihin ei mahtunut juuri muuta. Päivällä lämpötila teltoissa kohosi yli 40 asteen. Turvapaikanhakijat kärsivät erilaisista ihosairauksista ja masennuksesta. Suurin osa Naurulle sijoitetuista turvapaikanhakijoista oli Sri Lankasta ja Afganistanista.

Vuoden 2012 vierailun jälkeen Amnestya ei enää päästetty Naurun saarelle.

Naurun lisäksi Australia siirtää turvapaikanhakijoita 1 500 kilometrin päässä olevalle Papua-Uuteen-Guineaan kuuluvalle Manuksen saarelle, jossa olot eivät ole juuri paremmat.

Australiassa vastaanottokeskuksissa on noin 4 000 turvapaikanhakijaa, Naurun ja Papua-Uuden-Guinean vastaanottokeskuksissa yli 2 000. On syytä epäillä, että turvapaikanhakijat pannaan rankkoihin ja nöyryyttäviin olosuhteisiin turvapaikanhakuprosessin ajaksi, jotta he luovuttaisivat ja palaisivat lähtömaihinsa.

Tuoreimpana käänteenä Australia on tänä vuonna neuvotellut Kambodžan kanssa mahdollisuudesta siirtää Naurulla olevat turvapaikanhakijat Australiasta 5 000 kilometrin päähän Kambodžaan.

Selkään ammuttu luoti tappoi Carlos LaMadridin, 19, juuri kun hän oli kiipeämässä raja-aidan yli takaisin Meksikon puolelle maaliskuussa 2011. LaMadridin ampuivat Yhdysvaltain rajavartijat. Yleensä rajalta pyritään Yhdysvaltain puolelle. Yhdysvaltain oikeuslaitoksen mukaan LaMadrid sattui kivenheittäjän ja rajavartijan väliselle linjalle, eikä siten ole pystytty sulkemaan pois sitä, etteikö vartija olisi toiminut itsepuolustukseksi. Syytteitä ei ole nostettu, eikä nosteta monista muistakaan vastaavista tapauksista.

Tammikuusta 2010 lähtien ainakin 15 ihmistä on kuollut Yhdysvaltain rajavartijoiden käsissä Meksikon-rajalla. Yli puolet kuolleista on meksikolaisia, osa ammuttu kivenheittotapausten yhteydessä, kuten Carlos LaMadridkin. Ainoatakaan Yhdysvaltain rajavartijaa vastaan ei ole nostettu syytteitä kuolemista.

Nämä kuolemantapaukset ovat kuitenkin vain murto-osa kaikista rajakuolemista. Vuosien ajan keskiamerikkalaiset ovat tahtoneet vaihtaa taloudellisen ja poliittisen epävakauden tai väkivaltaiset olot amerikkalaiseen unelmaan. Jo matka Meksikon halki Yhdysvaltain-rajalle on hengenvaarallinen. Suurin osa siirtolaisista saapuu Keski-Amerikasta Meksikoon tavarajunien kyydissä. Usein myös lapsia matkustaa junilla etsimään vuosia sitten matkaan lähteneitä vanhempiaan.

Meksikolaiset rikollisjengit sieppaavat vuosittain noin 20 000 siirtolaista ja kiristävät rahaa heidän perheiltään. Raiskatuksi joutuu kuusi kymmenestä siirtolaisnaisesta. Myös Meksikon viranomaisten on todistettu loukanneen siirtolaisten ihmisoikeuksia. Viranomaisten haaviin jää vuosittain kymmeniätuhansia rajalle pyrkiviä.

Helpoimmat rajanylityskohdat on aidattu. Yli 3 000 kilometrin pituiselle rajalle on pystytetty yhteensä yli 1 000 kilometrin pituudelta erilaista aitaa ja muuria, mikä pakottaa pakolaiset ja siirtolaiset uuvuttaville aavikonylityksille tai yrittämään Yhdysvaltoihin meriteitse. Kaikki eivät selviä matkasta.

Tarkkoja tietoja rajaa ylittäneiden kuolemista ei ole. Eri järjestöjen ja Meksikon viranomaisten lähteet kertovat kuitenkin yli 5 000 ihmisen kuolleen rajaa ylittäessään vuosina 1998–2008.

Valtaosa maailman pakolaisista, 86 prosenttia, elää tälläkin hetkellä muualla kuin länsimaissa. Vuonna 2013 enemmistö maailman pakolaisista oli sellaisissa maissa kuin Pakistan, Iran, Libanon, Jordania, Turkki, Kenia, Tšad ja Etiopia.

Suurimman vastuun pakolaisista kantavat usein konfliktimaiden naapurimaat. Tilanteesta selvitäkseen ne tarvitsevat kansainvälistä vastuunjakoa, vähintään humanitaarista apua ja rahaa.

Kaikki eivät edes tahdo Eurooppaan, Australiaan tai Yhdysvaltoihin. Heidät, jotka joutuvat jättämään kotinsa sodan vuoksi tai etsiäkseen työtä, pakotetaan lähtemään yhä vaarallisemmille matkoille.

16-vuotias Rahim pakeni sekasortoisesta Afganistanista vuonna 2012, juuri kun Eurooppa alkoi sulkea maarajojaan. Hän halusi turvaan Eurooppaan. Ensimmäisellä yrityksellä Bulgarian rajapoliisi sai Rahimin kiinni, hakkasi hänet ja vei rajan yli takaisin Turkkiin. Seuraavilla kahdella yrityksellä Rahim pääsi veneellä melkein Kreikan Lesvosin saarelle, mutta kummallakin kerralla Kreikan merivartiosto sai veneen kiinni ja käännytti sen takaisin Turkkiin.

Kun Amnesty tapasi Rahimin alkuvuodesta 2014, hän kertoi aikovansa edelleen pyrkiä Eurooppaan. Jos me olisimme Rahimin asemassa, millaista kohtelua toivoisimme rajalla saavamme?

Lähteet: Jutussa on käytetty Amnesty Internationalin ja UNHCR:n raportteja sekä haastateltu Amnestyn oikeudellista asiantuntijaa Susanna Mehtosta.