Artikkeli on julkaistu alun perin Pax-lehden numerossa 4/2014.

Nagorno-Karabakh. Ajamme ohi pelloista, joiden keskelle on kaivettu juoksuhautoja, taloista, jotka ovat pommien jäljiltä raunioina. Tarkka-ampujat seisovat rajoilla hievahtamatta. Pysäytämme lähelle alueella yhä asuvan perheen maataloa ja poimimme puusta granaattiomenoita syötäväksi. Lapset leikkivät pihalla, toivon etteivät he intoudu menemään liian lähelle rajaa mielikuvitusmaailmansa pyörteissä.

Virallisesti Armenian ja Azerbaidžanin sota Vuoristo-Karabakhin alueesta päättyi tulitaukoon jo vuonna 1994. Se ei kuitenkaan ole koko totuus, ja tämän syksyn aikana alueella on ollut kymmeniä kuolemantapauksia. Andrzej Kasprzyk, Etyjin edustaja ja alueen asiantuntija, kommentoi elokuussa Reutersille olevansa huolissaan alueen jatkuvista aseellisista välikohtauksista ja niiden aiheuttamasta epävakaudesta Kaukaasian alueella. Selvittely alueella ei ole onnistunut tuomaan tilanteeseen pysyvää ratkaisua.

Olen täällä Azerbaidžanin kutsumana osallistujana valtion alaisen järjestön toteuttamassa rauhanprojektissa. Tarkoituksena on keskustella paikallisen ulkoministeriön, Karabakhin viereisen Fizulin kaupungin johdon ja alueen pakolaisten kanssa rauhan mahdollisuuksista. Azerbaidžan tekee kaikkensa saadakseen kansainväliset vieraat uskomaan heidän viattomiin aikomuksiinsa: pääkaupungin viiden tähden hotellihuoneen sänky on pehmeä, vaikkei matkalla juurikaan ehdi nukkua ja Bakun illallisravintolat pistävät parastaan. Konfliktialueella vieraillessamme kuitenkin yövymme Fizulin aavemaisessa olympiahotellissa, joka on hylätty ja rapistunut. Investointien tekeminen ja rakentaminen alueelle eivät kannata jatkuvan väkivallan uhan takia.

Kansainvälisellä yhteisöllä on kasvava tarve konfliktin ratkaisemiseksi. Azerbaidžan tuottaa kaasun lisäksi 850 000 tynnyrillistä öljyä päivittäin ja onkin merkittävä energiantoimittaja Keski-Aasian ja Euroopan alueella. Konfliktin eskaloituminen pelottaa siis syystäkin toimituksista riippuvaisia valtiopäämiehiä. Myös esimerkiksi USA:n taloudelliset intressit vaarantuisivat mahdollisesta negatiivisesta piikistä globaaleilla öljymarkkinoilla. Jopa Vladimir Putin on löytänyt Karabakhin kohdalla pehmeän kohdan sielustaan: "On hienoa, että Azerbaidžanin presidentti on peräänkuuluttanut rauhanomaista ratkaisua ongelmaan, ja että te (Armenian presidentti) sanotte juuri nyt samaa. Tämä on erittäin tärkeää, koska ei ole suurempaa tragediaa kuin ihmisten kuolema."

Asiat kuitenkin harvemmin ovat sitä miltä ne näyttävät. Konflikti ei ole helpoimmasta päästä muun muassa sen 30 000 kuolonuhrin, sotatilan aikana tapahtuneiden molemminpuolisten kansanmurhien ja kodistaan väkivalloin häädettyjen pakolaisten takia. Sitä mutkistavat kuitenkin historiallisten ja emotionaalisten tekijöiden lisäksi kansainväliset suhteet ja raha.

"Ylläpitämällä status quon konfliktin kautta Venäjä saa molemmat osapuolet pidettyä hihnassaan ja riittävän heikkoina, jottei konfliktin eskaloiminen laajamittaiseksi sodaksi kannata."

Matkan edetessä minulle valkenee yhä vahvemmin, että taloudellinen hyöty on se porkkana, jonka takia rauha olisi molemmille osapuolille kannattava vaihtoehto. Karabakhissa on muun muassa hiiltä, kultaa ja kuparia, jotka jäävät konfliktitilanteessa laajamittaisesti hyödyntämättä. Sekä Azerbaidžanin että Armenian taloudellisten etujen mukaista siis olisi, että alueelle saataisiin rauha. Pohjoismaalaisen yhteistyön hengessä luonnostelimmekin tanskalaisen osallistujan kanssa matkan aikana ehdotuksen, jonka mukaan Karabakhin alueen konflikti voitaisiin ratkaista tekemällä alueesta YK:n tai OSCE:n valvoma kansainvälinen alue ja jakamalla alueen luonnonresurssit valtioiden kesken. Azerbaidžanin edustajat ulkoministeriötä ja Fizulia myöten vakuuttavat, että tämä suunnitelma on erittäin toteuttamiskelpoinen ja heillä on intressit sen ajamiseen.

En kuitenkaan usko, että suunnitelma tulee koskaan toteutumaan. Miksi?

Tällä hetkellä todennäköiseltä ei näytä niin laajamittainen sota kuin aito rauhakaan. Vaikka molempien valtioiden asevarustelu on kiihtyvää, Azerbaidžanin kolmen miljardin dollarin puolustusbudjetti, jota nostettiin muun muassa vuosien 2010 ja 2011 välillä 90%, ylittää koko Armenian valtionbudjetin ja takaa siten vertailullisen ylivoiman. Armenia kuitenkin hyötyy Venäjän sosiaalisesta, poliittisesta ja sotilaallisesta tuesta, muun muassa yhteensä 1,8 miljardin arvoisista aselahjoituksista tulitauon alkamisesta lähtien. Armenian Gyumrissa sijaitsee myös Venäjän sadastoinen sotilastukikohta vuoteen 2044 asti. Lisäksi Venäjän toiminta naapureitaan kohtaan muun muassa Georgiassa 2008 toimii varoittavana esimerkkinä, ja Azerbaidžania myöten luultavasti ymmärretään, että Venäjä tuskin suhtautuu konfliktiin aidon "neutraalisti". Azerbaidžanin ei kannata hyökätä Armeniaan myöskään siksi, että häviämisen uhka on liian rankka nykyhallitukselle, jolle Karabakh-kortin pelaaminen on ollut sisäpoliittisesti hyödyllistä ja jopa kansakuntaa sitovaa.

Erityisesti aluetta kuitenkin dominoi Venäjä, joka ei ole ollut avoimen vihamielinen Azerbaidžania kohtaan Armenian tukemisesta huolimatta. Venäjä muun muassa hyväksyi YK:n turvallisuusneuvoston Azerbaidžania suosivan ratkaisun Karabakhin kohtalosta – joskaan ratkaisua ei koskaan ole toteutettu. Venäjän fasilitoimat rauhanneuvottelut polkevat kuitenkin paikallaan vuosi toisensa jälkeen, ja onkin aiheellista kysyä, miksi Venäjä esittää olevansa rauhan asialla todellisten tekojen puuttuessa?

Ylläpitämällä status quon konfliktin kautta Venäjä saa molemmat osapuolet pidettyä hihnassaan ja riittävän heikkoina, jottei konfliktin eskaloiminen laajamittaiseksi sodaksi kannata. Sotaa alueella tuskin tullaan siis lähivuosina näkemään – jollei se ole Venäjän aloittama. Valtion viimeaikainen aggressiivinen käytös sopisi yllättävän hyvin suunnitelmaan, jolla Venäjä pyrkii imperialismin ottein haltuunottamaan ja "vakauttamaan" naapurialueitaan, etenkin, jos niillä on luonnonresursseja tai voimakasta geopoliittista merkitystä. Varmaksi voidaan sanoa ainoastaan se, että tästä Kaukasian kultatynnyristä tullaan kuulemaan vielä.