Artikkeli on julkaistu alun perin Animalian blogissa.

Eläinsuojelulainsäädäntöä uudistetaan parhaillaan. Valmistelutyö on vienyt aikansa ja aikataulusta ollaan jäljessä. Nykyiselle hallitukselle esitystä ei ehditä saamaan valmiiksi käsiteltäväksi, vaan päätöstenteko siirtyy tulevalle hallitukselle. Hyvä puoli asiassa on se, että nyt voidaan pysähtyä ja vielä kerran miettiä tarkkaan tulevan eläinsuojelulain lähtökohtia ja sisältöä. Eläinoikeuden piirissä tapahtuu maailmalla tällä hetkellä paljon ja olisikin ikävää – ennen kaikkea eläinten näkökulmasta tarkasteltuna – jos Suomen eläinsuojelulainsäädäntö olisi vanhanaikainen jo astuessaan voimaan.

"Meillä on enemmän lainsäädäntöä eläinten suojelemiseksi kuin koskaan. Samalla myös käytämme, tapamme ja teurastamme eläimiä enemmän kuin koskaan aikaisemmin yhteisen historiamme aikana."

Maa- ja metsätalousministeriö on tiedottanut, että uusi eläinsuojelulaki rakennetaan eläinten itseisarvon tunnustamiseen nojautuen ja että eläinsuojelulainsäädännön keskiöön nostetaan eläinten hyvinvointi. On kuitenkin huomattava, että eläinten hyvinvoinnin ja niiden hyvän kohtelun edistäminen on jo melkein kaksikymmentä vuotta vanhan ja voimassa olevan eläinsuojelulain tarkoitus. Lisäksi voimassa olevan lain tarkoituksena on eläinten suojeleminen parhaalla mahdollisella tavalla tarpeettomalta kärsimykseltä, kivulta ja tuskalta.

Eläinsuojelulainsäädäntö, joka rakentuu osittain tai kokonaan hyvinvointikäsitteen varaan, ei ole osoittautunut kovin hyväksi eläinten suojelijaksi. Tosiasia on, että meillä on enemmän lainsäädäntöä eläinten suojelemiseksi kuin koskaan, vaikka samalla käytämme, tapamme ja teurastamme eläimiä enemmän kuin koskaan aikaisemmin yhteisen historiamme aikana. Erityisesti koe-eläimille ja eläimille, joita käytetään elintarviketuotannossa, sallitaan lainsäädännössä tehtävän hyvinkin kivuliaita toimenpiteitä. Puhumattakaan siitä elämästä ja kohtelusta, jonka turkiseläimet joutuvat kohtaamaan laillisen elinkeinon alaisuudessa. Ainakin määrällisesti arvioituna aiheutamme todennäköisesti eläimille aiempaa enemmän kärsimystä, vaikka yksittäisiä asioita on myös parannettu voimassa olevan eläinsuojelulainsäädännön kautta. Meillä ei myöskään ole kriteereitä eläinten käytölle tai edes yhtä laissa määriteltyä lähtökohtaa, jonka tulisi täyttyä, jotta eläinten käyttö ylipäätään voitaisiin katsoa sallituksi. Ajatus siitä, että olisi tilanteita, joissa ihmisen oikeus tai etu väistyisi eläimen tieltä, on vielä vierasta.

Hyvinvointilainsäädäntöä kritisoidaan siitä, että se keskittyy yksittäisten asioiden korjaamiseen ja eläinten olosuhteisiin kohdistuvaan sääntelyyn, kyseenalaistamatta itse eläimen käyttöä. Eläinten käyttöä, pitoa ja kohtelua arvioidaan ihmisen etujen näkökulmasta ja siinä arvioinnissa taloudelliset arvot ovat keskeisessä asemassa. Eläimiä arvostetaan ja niiden elämästä säädellään eri tavalla lainsäädännössä riippuen siitä, miten ihminen niitä haluaa käyttää. Eläimellä itsellään ei siis ole käytännössä arvoa pelkästään siksi, että eläinyksilö on olemassa tuntevana ja kokevana olentona, vaikka eläinten kyky tuntea onkin tunnustettu Euroopan unionin toimintaa koskevassa perussopimuksessa.

Yksi ongelmia tuottava lähtökohta on, että oikeudellisesti eläin on suojelunkohde – objekti – toisin kuin esimerkiksi yhtiöt, jotka ovat oikeushenkilöitä ja siten oikeussubjekteja kuten ihmiset. Oikeus tunnistaa lainsäädännössä ja asioiden käsittelyssä kaksi pääryhmää: oikeussubjektit, joita ovat luonnolliset henkilöt (ihmiset) ja oikeushenkilöt (esim. yhtiöt), ja objektit, joihin kohdistuu jokin tietty lainsäädäntö. Näitä ovat esimerkiksi eri suojelunkohteet, kuten eläimet ja ympäristö, ja omaisuudet. Oikeustieteilijä Steve M. Wise on verrannut tälle perustalle rakentuvaa eläinsuojelulainsäädäntöä kannulliseen vettä. Vettä on riittämiin ja sitä voi kaataa mielin määrin, mutta koska lasi puuttuu (oikeussubjektiviteetti), lainsäädäntö jää eläimille tehottomaksi. Vesi valuu niin sanotusti kintuille.

Hyvinvointilainsäädännön lähtökohdat ja tunnusmerkit rajoittavat sitä, mitä sen tyyppisellä lainsäädännöllä ylipäätään voidaan tavoitella toteutettavaksi. Eläinten oikeudellinen suojelu ja hyvinvoinnin taso rakentuu pääasiassa tarpeettoman ja tarpeellisen kärsimyksen tuottamisen punninnan tulokseen, jossa olemassa oleva tieto eläinten hyvinvoinnista on se instrumentti, jolla hyväksyttävään suojelun tasoon pyritään. Lopputuloksena lainsäädännössä säännellyllä oikeudellisella hyvinvoinnin tasolla ei välttämättä ole paljoakaan tekemistä eläimen tosiasiallisen hyvinvoinnin kanssa. Erityisesti yllämainittujen eläinryhmien kohdalla yhden eläinyksilön hyvinvoinnilla eläinten käytössä on vähemmän ja vähemmän merkitystä. Esimerkiksi broilereiden hyvinvoinnin tasoa arvioidaan muuan muassa kuolleisuudella.

Osaksi siitä syystä, että hyvinvointilainsäädäntö ei suojele eläintä riittävän tehokkaasti, eläimen itseisarvon tunnustamista on esitetty tulevan lainsäädännön perustaksi. Itseisarvo tarkoittaa, että eläimellä on arvo, joka on riippumaton sen arvosta ihmiselle. On esitetty, että itseisarvon kirjaamisella lakiin ei kuitenkaan tarkoiteta, että eläimen oikeudellinen asema muuttuisi tai että itseisarvo merkitsisi enemmän kuin eläimen suojelemista eläimen hyvinvoinnin kautta. Lähtökohtaisesti ajatus siitä, että eläimen itseisarvo voitaisiin tunnustaa ottamatta kantaa siihen, miten ihminen voi käyttää eläimiä tai mitä eläimelle voi tehdä loukkaamatta eläimen itseisarvoa, on ontuvaa. Myös se, että eläimen itseisarvon voisi ottaa osittain huomioon siten, ettei se millään tavalla tai missään tilanteessa rajoittaisi ihmisen oikeudellisia tai taloudellisia etuja, on epärationaalista. Siksi lainsäädäntötyössä pitää tunnistaa ainakin suuntaa antavasti ne tilanteet, joissa ihmisen edun pitää väistyä eläimen edun tieltä – ja vastaavasti tietysti myös toisin päin. Silloin voidaan myös tosiasiallisesti puhua eläinsuojelulainsäädännön uudistamisesta.

Itseisarvon tunnustamisen pitää toisin sanoen tarkoittaa, että ihmisen on kunnioitettava eläimen elämää ja että laissa pitää olla säädettynä lähtökohtaiset kriteerit, joiden on täytyttävä, jotta eläintä voidaan ylipäätään käyttää tai sen elämä päättää. Tämän edellytyksenä on, että eläintä käsitellään oikeudellisesti subjektina ja että sillä itsellään on laissa määritellyt eläinoikeudet.

Näiden perusteiden säätäminen ei millään lailla horjuta jo olemassa olevia oikeudellisia peruspilareita ja käsitteitä. Mahdollisesti yksittäisten toimijoiden ajatusmaailmaa kylläkin, mutta niinhän kaikki uudistustyö tuppaa tekemään.

Itseisarvon kirjaaminen lainsäädäntöön ei ole pelkästään eettinen kannanotto, se on lainsäädäntöä, eikä itseisarvo käsitteen merkitystä ole syytä pyrkiä laissa muuksi muuttamaan.

Kirjoittaja on eläinsuojelulainsäädännön asiantuntija.