Artikkeli on julkaistu alun perin Libero-lehden verkkosivuilla. Tilaa lehti täältä.

Keväällä on jälleen kerran vaalit, joissa jokainen puolustaa hyvinvointivaltiota. Eikä ihme, sillä suomalaisten valtaenemmistö on "valmis mihin hyvänsä puolustaakseen hyvinvointivaltiota", kuten Elinkeinoelämän Valtuuskunta EVA kirjoittaa asenne- ja arvotutkimuksessaan Neljäs Suomi (2014).

Kannatus on ymmärrettävää sikäli, kun termillä viitataan sosiaaliturvaan, julkisiin palveluihin, tasavertaisuuteen ja muihin vastaaviin investointeihin ja periaatteisiin. Toisaalta on kyseenalaista, missä määrin elämme edelleen tällaisessa kansallisromanttisessa hyvinvointivaltiossa. Ja vaikka eläisimmekin, se ei ole ongelmaton rakennelma.

Hyvinvointivaltio on ympäristöä tuhoava tuotantotehdas. Sitä ei ole mahdollista edes ajatella ilman jatkuvaa talouskasvua.

Sekä yhteiskuntarauha että rahoitus on sidottu saastuttavaan ja jatkuvasti lisäenergiaa vaativaan talouskasvuun, joka kuumentaa ilmastoa, tuhoaa metsiä ja eliölajeja sekä imuroi resursseja eri puolelta maailmaa. Samalla kun Suomen luontoa on puhdistettu, ympäristöongelmat on ulkoistettu Kiinaan ja Kongoon.

Hyvinvointivaltion pimeä puoli

Hyvinvointivaltion kriitikot eivät ole täysin väärässä siinä, että projektin historia on kaiken hyvän ohella myös holhoamisen, laitostumisen, vieraannuttamisen ja sulkeutumisen historiaa.

Tapio Tamminen kirjoittaa kirjassaan Kansankodin pimeämpi puoli siitä, miten ruotsalainen hyvinvointivaltioajattelu kytkeytyi rotuajatteluun ja eugeniikkaan. Hyvinvointivaltion isä Gunnar Myrdal kannatti puolisonsa Alvan kanssa pakkosterilisaatiota. "Kelvottomat" tai "imbesillit" eivät saaneet synnyttää lapsia.

Suomi omaksui vähemmistöjen sortamisen suoraan Ruotsista. Vähemmistöjä piti valvoa, ja pahimmat heistä steriloida. Osin samaa matkaa Suomeen tuli käsitys kansakunnasta yhtenä organismina, jota uhataan ulkoa käsin.

Lopputuloksena syntyi rakenteellisesti rasistinen ja homogeeninen valtio, joka vartioi rajojaan ja väestöään mustasukkaisella kiivaudella. Hyvinvointivaltiota ei voi irrottaa nationalismin synkästä historiasta.

"Hyvinvointivaltio on ympäristöä tuhoava tuotantotehdas."

"Me emme tule itkemään hyvinvointivaltion loppua, koska hyvinvointivaltio oli myös mielisairaala, vammaisten keskitysleiri, vankila ja patriarkaalis-koloniaalis-heteronormatiivinen koulu", kirjoittaa espanjalainen filosofi Beatriz Preciado.

Missä mielikuvitus?

Nykyisen hyvinvointivaltiokeskustelun suurimpia ongelmia on sosiaalipoliittisen mielikuvituksen puute. Jumiutuminen nostalgiseen hyvinvointivaltion ideaan kahlitsee vasemmiston sankarilliseksi häviäjäksi, joka käy vain torjuntataisteluja oikeiston leikkausyrityksiä vastaan.

Hyvinvointivaltio oli hierarkioihin ja selkeisiin ammatti- ja sukupuolirooleihin perustuva luokkakompromissi. Se saattoi olla mielekäs tietyssä 1900-luvun tilanteessa, jota määrittivät voimakas talouskasvu, vakituinen palkkatyö, teollistuminen ja Neuvostoliitto. Nyt voisi olla aika keksiä jotakin uutta.

Yhdeksi kehityssuunnaksi on ehdotettu "yhteistämistä" eli yksityistämisen vastakohtaa. Se voi tarkoittaa esimerkiksi resurssien avaamista yhteiseen käyttöön, palvelujen kehittämistä käyttäjien näkökulmasta ja vallan jakamista työpa2ikoilla. Yhteistalouden ei olisi enää pakko suuntautua talouskasvuun.

"Yhteisvaltiossa julkinen valta voisi edelleen hoitaa tuotantotekijävaltaisimmat palvelut, kuten koulutuksen ja raideliikenteen, sekä jakaa yhdessä tuotettua rikkautta perustulon muodossa. Esimerkiksi maanviljelyä, mediaa ja hoivatyötä voisi hoitaa suoraan yhteisöistä käsin. Osa resursseista, kuten tieteellinen tieto ja ohjelmistot, avattaisiin täysin vapaaseen käyttöön.

Lukemista:

Mikko Jakonen & Tiina Silvasti (toim.): Talouden uudet muodot. Into 2015.
Hanna Moilanen, Jukka Peltokoski , Jaana Pirkkalainen & Tero Toivanen: Uusi osuuskunta – Tekijöiden liike. Into 2014.
Beatriz Preciado: Me sanomme VALLANKUMOUS. Revalvaatio.org 25.3.2013.
Tapio Tamminen: Kansankodin pimeämpi puoli. Atena 2015.