Artikkeli on julkaistu alun perin ulkoministeriön blogissa.

On jo pitkään tiedetty, ettei julkinen kehitysapu riitä ratkomaan kehitysmaiden ongelmia ja ilmastonmuutoksen haasteita. Mielestäni kehitysavulla voidaan kuitenkin kasvattaa ja ohjata muita rahoitusvirtoja.

Oma työni liittyy pankkimaailmaan, jossa kehitysavulla on myös uusi ja erittäin tärkeä tehtävä. Kehitysapu sopii vipuvarreksi, jolla yksityistä rahoitusta voisi ohjata köyhyyden vähentämiseen.

Vuosi 2000 tunnettiin nimellä "riemuvuosi", kun kansalaisjärjestöjen lanseeraama Jubilee-kampanja ajoi kehitysmaiden julkisen sektorin velkojen anteeksiantoa. Vuodesta 2015 on tulossa toinen kehityksen riemuvuosi kansainvälisen yhteisön valmistautuessa kolmeen suureen konferenssiin.

Heinäkuussa matkaamme Addis Abebaan. Siellä valtioiden päämiehet, kansainvälisten kehitysrahoituslaitosten ja YK-järjestöjen päättäjät sekä kansalaisyhteiskunnan edustajat pohtivat kehitysrahoituksen tulevaisuutta. Syyskuussa New Yorkissa etsitään sopua uusista kestävän kehityksen tavoitteista. Joulukuussa Pariisissa väännetään uutta kansainvälistä sopimusta ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi.

Minä odotan riemuvuoden 2015 tuloksista eniten uutta näkökulmaa kehitysrahoitukseen. Sen mukaan kehitysapua ei enää nähtäisi tärkeimpänä rahoituslähteenä, vaan keinona houkutella yksityistä rahoitusta köyhyyden vähentämiseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitykseen.

"Kuka apua tarvitsee ja miten se pitäisi käyttää, jotta siitä saataisiin mahdollisimman suuri hyöty?"

Vuosituhatvaihteen Jubilee-kampanja saavutti tavoitteensa – tosin muutaman vuoden viiveellä. Kansainväliset kehitysrahoituslaitokset ja IMF antoivat vuonna 2005 anteeksi saatavansa vaikeimmin velkaantuneille kehitysmaille. Avunantajat, myös Suomi, korvasivat pankkien menetykset kehitysyhteistyövaroistaan. Entä nyt? Mitä tavoitteita vuoden 2015 kokousmaratonilla saavutetaan?

Olen usein ajatellut Mosambikin kehityskaarta. Aloittaessani työt Kepan kehitysjoukkolaisena Mosambikin maatalousministeriössä vuonna 1988 maassa käytiin sotaa, joka oli jatkunut lähes koko itsenäisyyden ajan.

Noin puolet väestöstä eli ruoka-avun varassa, puolet maaseudun kouluista ja kolmannes terveysasemista oli tuhottu tai suljettu. Liikkuminen maanteitse oli mahdollista vain aseistettujen sotilassaattueiden turvin. Kehitysavun osuus maan kansantulosta oli silloin 41 prosenttia, nyt se on laskenut 9,5 prosenttiin.

Kehitysmaat maksavat entistä enemmän

Ulkomaiset suorat investoinnit, eläkerahastojen sijoitukset ja siirtolaisten kotimaihinsa lähettämät palkkarahat jatkavat kasvuaan. Ne ylittävät jo moninkertaisesti kehitysapurahoituksen. Samalla monen kehitysmaan talous kasvaa nopeasti, ne käyvät kauppaa, hyödyntävät luonnonvarojaan ja kehittävät omaa verotustaan.

Nyt pohditaan, tarvitaanko kehitysmaissa enää suomalaisten ja muiden veronmaksajien rahoittamaa kehitysapua. Kuka apua tarvitsee ja miten se pitäisi käyttää, jotta siitä saataisiin mahdollisimman suuri hyöty?

Työssäni Maailmanpankin ja kehityspankkien kanssa olen täysin vakuuttunut siitä, että myös julkista kehitysapua tarvitaan yhä. Se voi ohjata kaikkein köyhimmät kehitysmaat kasvu-uralle. Sitä tarvitaan myös maissa, jotka syystä tai toisesta ovat ajautuneet konfliktien kierteeseen.

Valtaosa näistä maista on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Siellä ilmastonmuutoksen hillintä ja siihen sopeutuminen nielevät valtavia investointeja, joihin kehitysmaiden omat resurssit eivät riitä. Katastrofeissa uhrien tarvitsema hätäapu on vielä kokonaan oma lukunsa.

Olin Mosambikissa myös vuonna 1994 YK:n vaalitarkkailijana ensimmäisissä monipuoluevaaleissa. Lähtemättömästi on jäänyt mieleen, miten luku- ja kirjoitustaidottomat ihmiset jonottivat kärsivällisesti äänestyspaikoilla auringonnoususta lähtien voidakseen painaa sormenjälkensä äänestyslipukkeeseen. Äänestysprosentti noissa vaaleissa oli lähes 100. Pitkäjänteinen kehitysapu oli auttanut Mosambikin yli vaikeiden vuosikymmenten ja luonut edellytykset uudelle alulle.

Kirjoittaja on ulkoministeriön kehitysrahoituslaitosten yksikön päällikkö.