Artikkeli on julkaistu alun perin Afrikan Sarven numerossa 1/2015.

Viimeisen puolen vuoden aikana minuun on otettu yhteyttä lukuisia kertoja ja joka kerta samasta mediaseksikkäästä aiheesta. Aihe puhuttaa niin mediatyöläisiä, tutkijoita, kunnan ja valtion virkailijoita kuin tavallisia kansalaisiakin. Nuorten – sekä vähän vanhempienkin – muslimien "radikalisoituminen" ja värväytyminen "jihadistisiin" järjestöihin pelottaa, kiinnostaa sekä kauhistuttaa.

Syyriassa ja Irakissa meneillään oleva konflikti on nostanut aiheen pinnalle. Uutisissa ja eri lehtien otsikoissa törmää juttuihin siitä, kuinka Suomessa asuvia muslimeita systemaattisesti värvätään Isisiin, ja kuinka "radikalisoitumisvaarassa" olevat nuoret, samoin kuin jo konfliktialueille lähteneet vierastaistelijat, aiheuttavat turvallisuusriskin Suomelle. Viranomaiset ovat alkaneet suunnitella erilaisia projekteja ja toimintoja, joiden avulla nuorten "väkivaltaista radikalisoitumista" voitaisiin ehkäistä.

Mielestäni yksikin ihminen, joka liittyy väkivaltaiseen organisaatioon ja tappaa sen riveissä viattomia sivullisia tai syyllistyy muihin sotarikoksiin, on liikaa. Esimerkiksi Isis on virallisen puhemiehensä välityksellä kehottanut seuraajiaan ympäri maailmaa tappamaan järjestöä vastaan hyökkäävien valtioiden siviilejä silmittömästi, kaikilla mahdollisilla keinoilla. Lukuisat muslimioppineet ovat tehneet selväksi, että tämän kaltainen toiminta ei ole sallittua islamilaisessa traditiossa.

Kaiken kohun ja keskustelun aikana olen huomannut eräitä aiheeseen liittyviä väärinkäsityksiä, joista toivoisin käytävän enemmän keskustelua. Pelkoni on, että ne vääristävät keskustelua, jolloin lopputuloksena on yhteiskunnan lisääntynyt polarisoituminen ja todellisten, olemassa olevien ongelmien jääminen ratkaisematta.

Radikalisaatio

Mitä radikalisaatio on? Sanakirjamääritelmän mukaan se voi viitata jonkin asian juuriin tai alkuperään. Sanalla voidaan myös viitata johonkin vahvaan, absoluuttiseen tai vaikkapa äärimmäiseen mielipiteeseen, joka monesti poikkeaa yleisesti hyväksytystä näkemyksestä. Näin määriteltynä radikalisaatio ei välttämättä ole ollenkaan huono asia. Päinvastoin, nykyisiä menetelmiä kyseenalaistavat näkemykset saattavat tarjota keinoja kehittää yhteiskuntaa.

Radikalisaatio- ja ekstremismi-sanoja käytetään monissa tapauksissa keskenään vaihtoehtoisesti. Jos ne eivät ole negatiivisia asioita, miksi niistä puhutaan negatiiviseen sävyyn? Ehkäpä New Yorkin yliopistossa opettava, islamofobiaan erikoistunut opettaja Arun Kundnani voi auttaa meitä ymmärtämään.

Hän kirjoittaa teoksessaan Spooked: How not to prevent violent extremism (s. 7) seuraavasti: "Ekstremismi on epätarkka käsite, jota hyväksi käyttämällä voidaan demonisoida kuka tahansa, jonka mielipiteet ovat radikaalisti erilaisia. Todellinen ongelma on laittoman väkivallan tukeminen tai käyttö poliittisten päämäärien saavuttamiseksi. Ensimmäisenä askeleena tulisi tunnistaa sen olevan ongelma, joka esiintyy kaikissa yhteisöissä ja monissa eri muodoissa, joista yksi on valkoisten tekemä rasistinen väkivalta." (kirjoittajan käännös)

"Muslimeilla ei missään nimessä ole monopolia 'radikalisaatioalalla'."

Ehkä koko termistä radikalisaatio tulisi luopua ja sen sijaan puhua poliittisesta väkivallasta?

Terminologiaan liittyvässä keskustelussa on pakko myös puhua sanoista "jihadismi", "ääri-islam" ja muut vastaavat, mediassa ja jopa tieteellisissä tutkimuksissa esiintyvät termit. Niiden käyttö on problemaattista ainakin parista eri syystä.

Ne ovat ensinnäkin omiaan leimaamaan koko islamin uskonnon. Esimerkiksi "jihad" on perinteinen islamilainen termi. Kun jihadisti-sanalla demonisoidaan ja kriminalisoidaan ihmisiä, ei lopputulos ole hyvä.

Toisekseen, kun kyseisiä käsitteitä käytetään rikollisjärjestöjen kuvailemiseen, seurauksena voi pahimmassa tapauksessa olla järjestöjen legitimiteetin lisääntyminen. Ne haluavat nimenomaan profiloitua "äärimmäistä" islamia harjoittaviksi tahoiksi.

Miksi?

Miksi niin monet muslimit "radikalisoituvat"? Ensinnäkin, kuten professori Kundnanin siteerauksestakin käy ilmi, muslimeilla ei missään nimessä ole monopolia "radikalisaatioalalla". Suomessa sekä äärioikeistolaiset että äärivasemmistolaiset tahot ovat syyllistyneet ihmisiin ja omaisuuteen kohdistuviin iskuihin. Vähemmän tunnettu esimerkki maailmalla esiintyvästä ääriliikehdinnästä löytyy Burmasta, jossa buddhalaismunkit ovat johtaneet muslimivähemmistöön kohdistuvia väkivaltaisuuksia.

Tosiasia on kuitenkin se, että myös Suomen muslimiyhteisöstä löytyy ihmisiä, jotka ovat liittyneet lainvastaista poliittista väkivaltaa harjoittaviin järjestöihin. Mahdollisia syitä on esitetty, muun muassa koulutuksen – monesti myös uskonnollisen – puute, syrjäytyminen ja ulkopuolisuuden tunne. Ne saattavat joissakin tapauksissa olla osatekijöitä, mutta ne eivät ole keskeisimpiä syitä.

Sen sijaan länsimaiden harjoittama ulkopolitiikka mainitaan kerta toisensa jälkeen päällimmäisimpänä syynä ja motiivina. Miksiköhän?

Muslimien yhtenäisyys ja läheisyys on keskeinen teema islamilaisessa traditiossa. Moni muslimi tuntee suurta rakkautta globaalia "muslimi-ummaa" eli muslimikansakuntaa kohtaan. Hyökkäykset ja miehitykset muslimienemmistöisissä maissa, kuten Irakissa, Afganistanissa ja Libyassa, miehittämättömät lennokki-iskut, ihmisoikeusloukkaukset, kuten vankien kidutus ja seksuaalinen nöyryytys ja siviilien raiskaukset, samoin kuin sortavien hallitusten tukeminen – joissa etenkin suurilla länsimailla on usein keskeinen rooli – herättävät hänessä voimakkaita tunteita. Kyse on vahvasta tunnesiteestä kärsiviin kansoihin.

Tunne epäoikeudenmukaisuudesta lisääntyy, kun ihminen huomaa, että suurvallat ja niiden johtajat eivät juuri koskaan joudu vastuuseen teoistaan. Jos hän sitten shokin, turhautuneisuuden ja vihan tilassa kuulee, että on olemassa järjestö, joka taistelee tätä sortoa vastaan, saattaa houkutus liittyä järjestöön olla suuri. Kun tilanteeseen vielä lisätään mahdolliset syrjäytymisongelmat, nousee riski entisestään.

On silti hyvä muistaa, että kyseessä on erittäin marginaalinen ilmiö. Hyvä on pitää mielessä sekin, ettei epäoikeudenmukaisuutta vastaan sovi taistella toisella epäoikeudenmukaisuudella.

Numeropeli

Suomalaiset tiedotusvälineet ovat uutisoineet Syyriaan ja Irakiin lähteneiden ihmisten määrästä kiinnostavalla tavalla. Julkaistuissa uutisissa lähteneiden määräksi mainitaan vähintään 60. Tämä ei sinänsä ole niin kummallinen asia, sillä luvut perustuvat yleensä Supon julkisuudessa esittämiin tilastoihin. Ongelma on pikemminkin lukijalle luotu käsitys siitä, että suurin osa, ellei jopa kaikki alueelle lähteneistä, ovat lähteneet sotimaan tai jopa liittyneet Isisin riveihin.

Niin Helsingin Sanomat, Yle kuin MTV Uutisetkin ovat julkaisseet artikkeleja, joissa on annettu ymmärtää, että kaikki lähtijät ovat sotaan lähtijöitä. Se, että saman artikkelin myöhemmässä kappaleessa tarkennetaan joidenkin ihmisten lähteneen myös esimerkiksi humanitaarisista syistä, ei muuta sitä tosiasiaa, että Isis-järjestö ja "vähintään 60" paikan päälle lähtenyttä henkilöä mainitaan artikkelin alussa peräkkäisissä lauseissa. Kutsuisin tämän kaltaisia artikkeleja vähintäänkin huonosti muotoilluiksi tai jopa harhaanjohtaviksi.

On hyvä mainita, että nekään ihmiset, jotka ovat lähteneet Syyriaan taistelemaan, eivät välttämättä ole syyllistyneet ainoaankaan rikokseen. Ihmisoikeuksiin erikoistunut kansainvälisen oikeuden professori Martin Scheinin puhui kyseisestä "vierastaistelijailmiöstä" ja muista aiheeseen liittyvistä asioista Helsingin yliopistossa järjestetyssä erittäin kiinnostavassa seminaarissa vuoden 2015 alussa.

Huolestuttavaa on myös se, miten käsite "vierastaistelija" määritellään. Perinteisesti termillä viitataan ihmisiin, jotka matkustavat vieraaseen maahan nimenomaan taistellakseen jonkin aatteen tai asian vuoksi. Siitä huolimatta esimerkiksi tutkija Juha Saarinen luokittelee jihadology.netin kirjoituksessaan humanitaarista apua Syyriaan toimittavan suomensyyrialaisen henkilön vierastaistelijaksi. Tällaisen analyysin tekeminen ei mielestäni ole järkevää – etenkään kun ottaa huomioon vierastaistelijoihin lyödyn leiman.

"Nekään ihmiset, jotka ovat lähteneet Syyriaan taistelemaan, eivät välttämättä ole syyllistyneet ainoaankaan rikokseen."

Stigmasta kertoo sekin, että konfliktialueille lähteneistä puhuttaessa valitettavan usein nimenomaan somaliyhteisö leimataan radikalisoituneeksi. Kun matkustin Yhdysvaltoihin viime huhtikuussa osana monialaista delegaatiota, matkasta uutisoitiin tavalla, joka antoi ymmärtää matkan tarkoituksen olleen ratkaisujen etsiminen somaliyhteisön sopeutumis- ja radikalisoitumisongelmiin. Se ei missään nimessä ole totta.

Ennaltaehkäisy

Tällä hetkellä valtiot ympäri maailmaa käyttävät suunnattomasti resursseja väkivaltaisen ekstremismin ennaltaehkäisemiseen. Hyvin suuri osa resursseista kohdistuu muslimiyhteisöön.

CVE-työstä (countering violent extremism) on tullut osa monen hallituksen sisäisen turvallisuuden ohjelmaa. Myös moni kansalaisjärjestö on kiinnostunut ohjelmasta, ovathan siihen liittyvät projektit ja hankkeet sangen mahdollisia raha-avustusten magneetteja. Jos lähtökohta on tämä, en usko työn hedelmien olevan kovinkaan maukkaita.

Jos poliittista väkivaltaa halutaan ehkäistä, on oltava selvillä siitä, mistä ilmiössä on kyse. Siksi on hyvä tutkia ja identifioida syitä, jotka johtavat ihmisen väkivallan polulle. On myös syytä analysoida, kuinka suuresta ongelmasta oikeasti puhutaan, ettei sorruta ylireagointiin ja sen seurauksena muslimiyhteisön leimaamiseen.

Kuten mainitsin aikaisemmin, länsimaiden ulkopolitiikalla ja siihen liittyvillä epäoikeudenmukaisuuden tuntemuksilla on suuri vaikutus prosessiin, joka voi johtaa ihmisen laittoman väkivallan polulle. Olen vahvasti sitä mieltä, että ennen kuin tietyt suuret länsimaiset valtiot tunnustavat kyseisen epäkohdan olemassaolon ja tekevät asialle jotain mullistavaa, ei poliittiselle väkivallalle ja sen aiheuttamille ongelmille löydy kestävää ratkaisua.

Suomen ulkopolitiikka on monilta osin maltillista, eikä se voi kovinkaan konkreettisesti vaikuttaa suurten valtioiden ulkopolitiikkaan. Suomi voi kuitenkin omalta osaltaan nostaa länsimaiden harjoittaman ulkopolitiikan epäkohtia esille niin kotimaisessa kuin kansainvälisessäkin keskustelussa.

On tärkeää antaa nuorille mahdollisuus tuoda kokemiaan ulko- ja sisäpoliittisia epäkohtia esille. Nuorten kanssa täytyy myös pohtia mahdollisia keinoja puuttua rakentavasti näihin epäkohtiin.

Monet laitonta poliittista väkivaltaa harjoittavat tahot käyttävät uskonnollista ideologiaa tekojensa oikeuttamiseen. Uskonnollisten johtajien rooli korostuu, kun uskonnon väärinkäyttö pitää osoittaa vääräksi. Muslimiyhteisön kontekstissa oikea tapa sen toteuttamiseen on avoin ja rehellinen keskustelu esimerkiksi jihadista islamilaiseen traditioon kuuluvana käsitteenä.

Syrjäytyminen, koulutuksen puute ja muut sosiaaliset ongelmat eivät suoranaisesti aja ihmistä poliittisen väkivallan polulle, mutta ne voivat olla osatekijöitä. Siksi on tärkeää, että oikeat kompetenssit omaavat kansalaisjärjestöt tuottavat palveluja, joiden avulla ongelmia voidaan ratkoa. Yksi keskeisistä osaamisalueista on kohderyhmän ja aihealueiden tuntemus. Viranomaisyhteistyö on mahdollista ja monesti hyvin suotavaa, mutta sen ei pitäisi vaarantaa yhteisöjen integriteettiä.

Lopuksi

Radikalisaatio aiheena ei missään nimessä ole mustavalkoinen, vaan siihen liittyy hyvin paljon nyansseja ja yksityiskohtia. Ymmärrän hyvin, että monimutkaisuus ei myy, eikä ole mediaseksikästä. Siitä huolimatta, jos ilmiön monimuotoisuutta ei oteta huomioon, tosiseikat jäävät käsittelemättä, eikä merkityksellistä keskustelua aiheesta voi syntyä.

Kirjoittaja toimii Nuoret muslimit ry:n tiedottajana. Hän työskentelee myös Monik ry:n Urax-työhönvalmennushankkeen projektikoordinaattorina.