Artikkeli on julkaistu alun perin Rauhan Puolesta -lehden numerossa 3/2015 sekä Kati Juvan blogissa.

Tuliko ydinsulkusopimusneuvotteluista täydellinen pannukakku eli miten sopimukseen sitoutumaton valtio kykeni estämään koko loppuasiakirjan hyväksymisen ja mitä kuitenkin on saavutettu?

1960-luvulla maailma oli havahtunut ydinaseiden uhkaan ja asevarustelun kiihtymiseen. Atomiaseita oli jo viidellä valtiolla. Niiden leviämisen estäminen oli kaikkien (sekä ydinasevaltioiden että muiden) intressissä. Irlannin aloitteesta käynnistettiin neuvottelut, ja ydinsulkusopimus (Nuclear Proliferation Treaty, NPT) solmittiin vuonna 1968. Siinä sovittiin, että tuolloin ydinaseettomat valtiot sitoutuvat olemaan hankkimatta ydinaseita, ja viisi ydinasevaltiota sitoutui hyvässä uskossa (in good faith) luopumaan aseistaan neuvotteluteitse. Samalla ydinaseettomille maille taattiin oikeus ydinvoiman rauhanomaiseen käyttöön. Israel, Intia ja Pakistan eivät ole mukana ydinsulkusopimuksessa, ja Pohjois-Korea on myöhemmin irtisanoutunut siitä.

Ydinsulkusopimus ei tunnetusti ole onnistunut estämään ydinaseiden leviämistä. Intia ja Pakistan pitävät kumpikin hallussaan 50–100:aa ydinasetta, Pohjois-Korealla on ilmeisesti muutamia ydinpommeja, ja Israelilla arvellaan myös olevan usean kymmenen ydinaseen arsenaali, vaikka maa ei tätä virallisesti ole myöntänyt.

Sopimuksen alkuperäiset ydinasevallat Venäjä, Yhdysvallat, Britannia, Ranska ja Kiina ovat kyllä vähentäneet ydinaseidensa määrää, mutta niillä ei näytä olevan pienintäkään aikomusta luopua näistä kokonaan. Viime aikoina on monissa maissa alkanut merkittävä asearsenaalin modernisoiminen ja tehostaminen, ja ydinaseilla uhkaaminen on palannut kansainväliseen politiikkaan.

"Kaiken kaikkiaan ydinaseriisunta on niin tärkeä asia – käytännössä ihmiskunnan henkiinjäämisen kohtalonkysymys – ettei sitä voida jättää ydinasevaltojen konsensuksen varaan."

Samanaikaisesti ydinaseettomien maiden ja kansalaisyhteiskunnan huoli ydinsodan uhkasta on kasvanut. Monet kansalaisjärjestöt kuten kansainvälinen Punainen Risti sekä useat valtiot ovat aktivoituneet vaatimaan ydinaseiden kieltämistä ja täydellistä hävittämistä. Keskustelun painopiste on siirtynyt teknisistä seikoista (ohjusten kantomatkoista ja megatonneista) ydinaseiden humanitaarisiin vaikutuksiin. Viime vuosina on järjestetty kolme laajaa kansainvälistä valtioiden välistä kongressia teemalla Humanitarian Impacts of Nuclear Weapons. Ensimmäinen oli Oslossa alkuvuodesta 2013, seuraava Meksikon Nayaritissä ja kolmas Wienissä joulukuussa 2014. Näiden valtioiden välisten diplomaattikokousten yhteydessä pidettiin myös laajat kansalaisjärjestöfoorumit, jotka organisoi ICAN (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) -verkosto. Koska ydinaseriisunta ei ole edennyt ydinasevaltioiden johdolla, tarvitaan muita keinoja ydinsodan uhkan poistamiseksi.

Ydinsulkusopimuksen tilannetta tarkastellaan sovitusti viiden vuoden välein, ja huhti-toukokuussa New Yorkissa käytiin taas nämä neuvottelut (NPT Review Conference). Neuvotteluissa on usein ollut myös välitavoitteita, ja jo vuonna 1995 sovittiin pyrkimyksestä joukkotuhoaseista vapaan Lähi-idän luomiseksi. Tämä tavoite vahvistettiin viisi vuotta sitten ja Suomi sai tehtäväkseen kutsua koolle kansainvälinen kongressi aiheesta. Näitä neuvotteluja on nyt käyty tiivisti viisi vuotta. Edistystäkin on tapahtunut (osapuolet on saatu samaan neuvottelupaikkaan), mutta lopullista läpimurtoa eli kongressia ei ole saatu aikaan. Ongelmana on muun muassa Israelin ja Iranin välinen syvä epäluulo.

New Yorkin tämän kevään neuvotteluissa pyrittiin avaamaan tätä solmua. Tukea Lähi-idän joukkotuhoaseista vapaan vyöhykkeen luomiselle haettiin jopa sillä, että kongressin loppujulkilausumaa muuten miedonnettiin (esimerkiksi ydinräjäytyksen vaikutuksia kuvataan "vakaviksi" eikä "katastrofaalisiksi"), jotta saataisiin ydinasevallat tukemaan Lähi-itä-kysymystä. Lopulta Israel (joka ei siis ole ydinsulkusopimuksen jäsenmaa) ilmoitti, ettei se hyväksy tavoitetta Lähi-idän aseriisuntakongressista ilman sen omaa sitoutumista tai suostumusta. Tässä tilanteessa Yhdysvallat Kanadan ja Britannian tukemana kaatoi koko loppuasiakirjan – mistä Israel lämpimästi kiitti.

Oliko New Yorkin kokous siis täysin epäonnistunut?

Siinä mielessä kyllä, että yhteisymmärrystä ei syntynyt eikä ydinaseriisunta edennyt. Kuitenkin keskustelujen fokus on selvästi siirtynyt ydinaseiden humanitaarisiin vaikutuksiin ja tietyssä mielessä aloite on siten siirtynyt ydinaseettomille maille. Yhteensä 159 maata Suomi mukaan lukien on allekirjoittanut pari vuotta sitten julkaistun aloitteen (Humanitarian Initiative), jossa ilmaistaan syvä huoli ydinaseiden käytön seurauksesta ja vaaditaan ydinaseiden täydellistä hävittämistä. Viime syksynä Itävalta esitti vetoomuksen Humanitarian Pledge, jossa vielä selvemmin vaaditaan ydinaseiden kieltämistä. Tämän julkilausuman on toistaiseksi allekirjoittanut 107 valtiota, Euroopasta ainoastaan Itävalta, Irlanti, Andorra, Liechtenstein, San Marino, Kypros ja Malta. Norjassa käydään asiasta kiivasta kansalaiskeskustelua.

Suomen osalta päätöksentekoa vaikeutti se, että hallitus oli juuri vaihtumassa eikä neuvottelujen aikana ollut selvillä, kuka on ulkoministeri ja mitä linjauksia hallituspuolueet tässä asiassa esittävät. Vetoomus on edelleen allekirjoitettavissa, ja nyt suomalaisen rauhanliikkeen tavoite onkin yrittää saada Suomi tämän vetoomuksen allekirjoittajien joukkoon.

Kaiken kaikkiaan ydinaseriisunta on niin tärkeä asia – käytännössä ihmiskunnan henkiinjäämisen kohtalonkysymys – ettei sitä voida jättää ydinasevaltojen konsensuksen varaan. Kun ydinsulkusopimus ei ole tuottanut toivottuja tuloksia – ydinaseista ei olla lupauksista huolimatta luopumassa – täytyy aseidenriisuntaa ajaa muilla keinoin. Tavoitteena on YK:ssa hyväksyttävä ydinaseiden kieltosopimus (vastaten aiempia kemiallisten ja biologisten aseiden kieltoa), joka ydinasevaltioidenkin on lopulta huomioitava. Tässä tarvitaan sekä yhtenäistä ydinaseettomien maiden rintamaa että ydinasevaltioiden kansalaisyhteiskunnan painostusta. Työtä riittää, mutta muuta keinoa ei ole.