Artikkeli on julkaistu alun perin Solidaarisuuden blogissa.

Istun Kisumun lentokentällä Luoteis-Keniassa. Mietin, miten kertoisin väkivallasta, nälästä tai molemmista selviytyneelle yksinhuoltajanaiselle, ettei hänen unelmansa omasta maapalasta tai väkivallan vähentymisestä hänen yhteisössään ehkä tulekaan toteutumaan. Että Suomen valtio on päättänyt, että kehitysyhteistyömäärärahoilla ei ole riittävästi vaikutusta, jonka takia niitä pienennetään.

Kuvittelen eteeni pettymyksen ja toivon murenemisen harmaaksi värjäämät kasvot. Vieressäni istuva kanssamatkustaja katsoo minua huolestuneena.

Olen juuri tullut tapaamisesta, jossa kerroin neljälle paikalliselle, innokkaalle, osaavalle ja sitoutuneelle Solidaarisuuden kumppanijärjestölle Kisiissä Suomen valtion kehitysyhteistyömäärärahaleikkauksista.

Olin Kisiissä viimeksi puoli vuotta sitten. Silloin tilanne oli toinen. Kumppanit aloittelivat taivaltaan uudessa yhteistyössä, jossa ensimmäistä kertaa järjestöjen historiassa heillä olisi mahdollisuudet tehdä aidosti vaikuttavaa työtä. Sillä nyt siihen olisi ulkopuolista tukea. Tukea, jota paikanpäällä ei ole saatavilla.

Puolen vuoden aikana moni asia on muuttunut. Kumppanijärjestöjen työntekijöiden silmät loistavat heidän kertoessaan kaikesta oppimastaan. Sama viesti tulee selkeästi kaikilta: kiitos tuesta, olemme oppineet enemmän kuin koskaan, kenenkään toisen järjestön kanssa. Nyt osaamme suunnitella sellaisia hankkeita, joilla on aitoa vaikutusta.

”Suomalaisten tuen avulla he pystyvät haaveilemaan siitä, että tyttöjen sukuelimiä ei enää heidän naapuritaloissaan silvottaisi.”

Kisiiläiset hanketyöntekijät haluavat välittää kiitoksensa Suomen kansalaisille saamastaan tuesta. Heidän avullaan he pystyvät unelmoimaan yhteisöistä, joissa niin monen naisen ei tarvitsisi enää kärsiä väkivallasta. Suomalaisten tuen avulla he pystyvät haaveilemaan siitä, että tyttöjen sukuelimiä ei enää heidän naapuritaloissaan silvottaisi.

Erään järjestön hallituksen jäsen nousi kokouksessa seisomaan. "Haluan sanoa kiitokseni sille, että nyt meillä on toivoa siitä, että yhteisöissämme vallinnut hiljaisuus naisiin kohdistuvasta väkivallasta katkaistaan. Minun sukuelimeni on silvottu ollessani nuori tyttö. En ikinä tule sitä unohtamaan. En myöskään unohda sitä, miten eräs nuori tyttö melkein menehtyi omien silmieni edessä silpomisrituaalin takia. On aika jättää nämä haitalliset perinteet taakse. Teidän tukenne avulla tämä on mahdollista." Vaikuttava puhe saa läsnäolijat hiljaiseksi.

Raivostuttaa. Se, ettei järjestöjen kehitysyhteistyöllä olisi vaikutusta ihmisten elämissä on täyttä puppua. Niillä muutetaan elämiä. Niiden avulla taataan, ettei kaikkien naisten tarvitsisi kärsiä väkivallasta yhteiskunnissa, joissa väkivalta on normi. Niillä taataan, että niillä alueilla, joilla edelleen lähes 100 % tytöistä käy läpi hengenvaarallisen sukuelinten silpomisriitin, astellaan pikku hiljaa kohti yhteiskuntaa, jossa tätä ei enää tapahdu.

Toivoisin kovasti, että ne, jotka väittävät, ettei kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöllä ole merkitystä, kävisivät Kisiissä tapaamassa paikallisia naisia.

Toivoisin kovasti, että he uskaltautuisivat kohtaamaan niitä kehitysmaiden ihmisiä, joiden elämältä saattaa kaukaisten päätösten takia romuttua pohja.

On turha väittää, ettei kehitysyhteistyömäärärahaleikkauksilla olisi merkitystä. Toivoisin kovasti, että lopullisia päätöksiä voitaisiin vielä eduskunnassa harkita. Kehitysmaiden naisten ja lasten takia.

Kirjoittaja on Solidaarisuuden ohjelmapäällikkö.