Artikkeli on julkaistu alun perin Kepan blogissa.

Finnfundin veronmaksua on puitu viime kuukausina suomalaisessa mediassa, koska rahastolla on lukuisia sijoituksia veroparatiiseissa. Finnfund ei ole ainoa. Muillakin kehitysrahoituslaitoksilla on veroparatiisisotkuja.

Kehityspankkien pääoma ja rooli ovat kasvussa. Maailmanpankin yksityistä sektoria tukevan rahaston International Finance Corporationin (IFC) rahoitus on noussut 16 miljardilla dollarilla vuosien 2005 ja 2014 välillä. Monenväliset kehitysrahoituslaitokset – Afrikan kehityspankki, Aasian kehityspankki, Euroopan jälleenrakennus- ja kehityspankki, Euroopan investointipankki, Latinalaisen Amerikan kehityspankki, Maailmanpankki ja IMF – lupasivat heinäkuussa yli 400 miljardia dollaria lisärahoitusta yksityiselle sektorille seuraavaksi kolmeksi vuodeksi. Kasvu on suurta. Vuosituhannen alussa pankkien rahoitus oli vielä yhteensä vain 50 miljardia dollaria.

Finnfund on monenkeskisiin kehitysrahoituslaitoksiin verrattuna pieni toimija. Siitä huolimatta se seuraa kansainvälistä trendiä kasvattamalla hallituksen päätöksellä pääomaansa 130 miljoonalla eurolla. Suomi on myös tällä viikolla ilmoittanut lisärahoittavansa Latinalaisen Amerikan kehityspankin yksityisen sektorin rahastoa 10 miljoonalla.

Kehitysyhteistyövaroilla rahoitettavien pankkien verovastuu on huolestuttanut kansalaisjärjestöjä jo pitkään. Huolta aiheuttavat kaksi asiaa: rahoituslaitosten tuki veroja vältteleville monikansallisille yrityksille sekä sijoitukset veroparatiiseissa sijaitseviin rahastoihin.

Esimerkiksi Perussa Maailmanpankin IFC-rahasto on osaomistaja yhdysvaltalaisen Newmont Second Capitalin omistamassa Yanacocha-nimisessä kultakaivoksessa. Kaivos on raportoinut voittonsa jopa kolme miljoonaa dollaria todellista alhaisemmiksi jo kahdenkymmenen vuoden ajan ja välttänyt sillä tavalla veronmaksua Perussa.

Sambiassa Euroopan investointipankki lainasi 50 miljoonaa dollaria julkisia varoja monikansallisen Glencore kaivosyrityksen omistamalle kuparikaivokselle. Vuonna 2009 julkisuuteen vuotanut dokumentti paljasti, että Glencore oli vältellyt Sambiassa veroja yli kymmenen miljoonan punnan verran ja vastustanut kaivoksen tilintarkastusta hanakasti.

Esimerkkejä on useita, mutta tiedossa olevat tapaukset antavat vain suuntaa ongelman todellisesta laajuudesta. Tuoreen Maailmanpankkia, Latinalaisen Amerikan kehityspankkia ja Afrikan kehityspankkia koskevan selvityksen mukaan näillä rahastoilla ei ole tarkkaa tai julkista tietoa siitä, kuinka paljon ne kanavoivat rahoitusta monikansallisille jättiyrityksille. Niillä ei ole monitorointijärjestelmää, jolla Yanacochan tai Glencoren kaltainen verovälttely olisi voitu huomata ajoissa. Rahastoilta puuttuu lisäksi ennakointimenetelmä, jolla rahoitettavien yritysten verovastuun voisi etukäteen varmistaa tai siihen velvoittaa tai kannustaa. Rahastot eivät myöskään vaadi yrityksiltä maakohtaisia tilinpäätösraportteja, joiden perusteella yritysten globaalia veronmaksua voisi arvioida.

Toinen ongelma on laitosten rahastosijoittaminen.

"Sijoitusten kehitysvaikutuksia on mahdoton arvioida, tai tietää millaisille yrityksille ja mihin maihin ne päätyvät."

Esimerkiksi Finnfund on sijoittanut ainakin kolmeenkymmeneen rahastoon tai yritykseen, jotka toimivat tunnetuista veroparatiiseista kuten Caymansaarilta, käsin. Brittiläinen kehitysrahoituslaitos CDC sijoitti puolestaan vuoden 2013 lopulla 157 sijoituksestaan 118 rahastoihin, jotka sijaitsevat maailman tiukimmissa finanssisalaisuusvaltioissa. Vuonna 2013 CDC sijoitti veroparatiiseihin yli 550 miljonaa dollaria, kertoo Eurodad-järjestön tekemä selvitys.

Kehityspankit puolustautuvat yleensä sanomalla, että sijoitusrahastojen kautta ne voivat rahoittaa pieniä ja keskisuuria yrityksiä kehitysmaissa. Ilman välikäsiä niillä ei ole resursseja löytää hyviä sijoituskohteita eri puolilta maailmaa.

Argumentti on tärkeä ja huomionarvoinen. Ongelmana ei kuitenkaan ole vain välikäsien läsnäolo veroparatiiseissa, vaan myös avoimuuden puute. Pankkien rahastosijoitusten tuloksista tai kohteista ei ole julkista tietoa saatavilla. Sijoitusten kehitysvaikutuksia on siis mahdoton arvioida, tai tietää millaisille yrityksille ja mihin maihin ne päätyvät.

Toinen kehityspankkien esittämä puolustus on, että veroparatiisit, kuten Mauritius, takaavat helpomman ja luotettavamman sijoitusympäristön. Raskasta byrokratiaa voi välttää, aikaa ja rahaa säästää ja hallinnolliseen järjestelmään ehkä luottaa enemmän. Tämäkin on sinänsä ymmärrettävä peruste, mutta jos kehitysrahastot eivät ole valmiita sijoittamaan suoraan kehitysmaihin, niin kuka on? Jotta yksityinen sektori ja investointiympäristö voisivat parantua vaikka Tansaniassa, ei voi olla maan eduksi, että sinne sijoitetaan veroparatiiseista, kuten Mauritiukselta.

Tansanian kymmenen suurimman ulkomaisen investoijan joukossa ovat tällä hetkellä Barbados, Mauritius ja Sveitsi. Juuri Mauritius on tunnettu yrityksille otollisista verosopimuksistaan. Kaksinkertaista verotusta välttävillä sopimuksilla on tarkoitus estää tuplaverotusta investoinnin lähtö- ja kohdemaassa. Firmat, jotka sijoittavat mauritiuslaisen tytäryhtiön kautta maahan, jonka kanssa Mauritius on solminut verotussopimuksen, voivat välttää verotusta kokonaan. Tämä menettely toimii Kenian ja Mauritiuksen välillä. Tansania ja Mauritius neuvottelevat parhaillaan vastaavasta sopimuksesta.

Rahastosijoitusten määrä on kasvanut vuosi vuodelta, eikä loppua varmasti näy pankkien pääoman ja tuotto-odotusten kasvaessa.

Afrikan kehityspankki on viimein ilmoittaunut valmistelevansa linjausta veroparatiisisijoittamisesta. Useimmilla rahastoilla linjaukset ovat onneksi jo olemassa. Ne jäävät kuitenkin vielä puolitiehen. Mittapuuna käytetään talousjärjestö OECD:n tekemää arviota maiden tiedonvaihdon avoimuudesta. Monet finanssisalaisuusvaltiot ovat kuitenkin selvinneet arvioinnista puhtailla papereilla solmimalla tiedonvaihtosopimuksia muiden valtioiden kanssa. Samalla OECD:n kahdenväliset tiedonvaihtosopimukset on todettu tehottomiksi jopa järjestön itsensä toimesta.

Paljon on siis vielä tehtävä, jotta kehityspankkien kautta tehdyt kehitysapusijoitukset tuottavat myös verotuksellisesti kestävää tulosta. Tätä kirjottaessa Perun pääkaupungissa Limassa on meneillään Maailmanpankin ja IMF:n vuosikokoukset. Useat järjestöt ovat kutsuneet pankin keskustelemaan verovastuusta vuosikokouksen ohella järjestettäviin sivutapahtumiin. Dialogia onkin tärkeä käydä, jotta parempia toimintatapoja voidaan löytää ja kunnianhimoisempiin ratkaisuihin päästä.

Kirjoittaja on Kepan kehityspoliittinen asiantuntija.