Artikkeli on julkaistu alun perin Ylen Ykkösaamun radiolähetyksessä ja lausti.comissa.

Löysin äskettäin internetistä kaaviokuvan siitä, kuka rakastaa ja kuka vihaa ketäkin Syyriassa. Kuva on tarkoitettu mustaksi huumoriksi, mutta se vastaa varsin tarkkaan todellisuutta tämän hetken Lähi-idässä. Kuva muistuttaa karttaa tai mutkikasta kytkentäkaaviota, jota vain sähköasentaja tai sähköinsinööri osaa lukea.

Sommitelmaa ei voi ikävä kyllä näyttää radiossa, mutta lyhyesti kerrottuna siinä on useita laatikoita, joista kukin esittää yhtä toimijaa Lähi-idässä, näistä puolet valtioita ja loput erilaisia poliittisia liikkeitä. Laatikot yhdistyvät toisiinsa nuolilla, joista sininen osoittaa, että rakastaa nuolen kohdetta, punainen, että vihaa.

Venäjällä on tässä sotkussa yksi rakastettu, Syyrian presidentti Bashar al-Assad ja hänen Ba'th-puolueensa armeijoineen ja salaisine poliiseineen. Näistä muodostuu se valtakoneisto, jonka kaatamista vaadittiin arabikevään kansannousussa kolme ja puoli vuotta sitten. Rauhanomainen protesti degeneroitui varsin nopeasti nykyiseksi veriseksi kaaokseksi, kun hallitus vastasi kansan liikehdintään keinolla, jonka se parhaiten osaa, väkivallalla ja kidutuksella. Aseistetut islamistit korvasivat Assadin maalliset vastustajat opposition päävoimana. Islamisteja pönkittivät Turkki, Saudi-Arabia ja Qatar. Länsimaat katsoivat sivusta ja olivat jopa aktiivisesti mukana ilmeisesti toivoen, että oppositio pysyisi niiden voimien käsissä, joita kutsutaan "maltillisiksi".

Venäjän läheiset suhteet Damaskoksen vallanpitäjiin palautuvat Neuvostoliiton aikaan, jolloin Moskova auttoi useita kansallismielisiä hallituksia arabimaissa. Syyrian Ba'ath on niistä ainoa, joka enää on vallassa, eikä silläkään ole kontrollissaan kuin osa maasta. Laajoja alueita hallitsee nykyajan kalifaatiksi julistautunut äärimmäisen fanaattinen ja vaarallinen Isis tai sitten niillä käyttää valtaa jokin al-Qa'idan nykymuunnelmista.

Ennen viime keskiviikkoa Venäjä oli vain toimittanut aseita Assadin hallitukselle. Nyt presidentti Vladimir Putin on tehnyt päätöksen, jonka seurauksia on vaikeaa ennakoida. Venäjä osallistuu suoraan Syyrian sisällissotaan pommittamalla Assadin islamistivihollisia. Ilmapommitukset koordinoidaan hallituksen joukkojen maaoperaatioiden kanssa.

Venäjä käyttää nyt ensimmäistä kertaa sotavoimaansa entisen Neuvostoliiton alueen ulkopuolella. Sotatoimillaan Venäjä on liittoutunut Iranin ja Irakin shiia-valtioiden sekä Libanonin shiiojen Hizbullah-puolueen kanssa sunnien liittoutumaa vastaan. Jälkimmäiseen kuuluvat Turkki, Saudi-Arabia, Qatar ja muut Persian lahden kuningaskunnat.

"Venäjän läheiset suhteet Damaskoksen vallanpitäjiin palautuvat Neuvostoliiton aikaan, jolloin Moskova auttoi useita kansallismielisiä hallituksia arabimaissa."

Asetelmassa on tiettyä historiallisuutta: Venäjä taistelee shiia-muslimien liittoutumassa sunni-muslimeja vastaan. Kremlissä asioita ei tietenkään arvioida tästä näkökulmasta, mutta niin saatetaan hyvinkin tehdä sunnalaisuuden ja shiialaisuuden johtavissa valtioissa Saudi-Arabiassa ja Iranissa. Näiden kahden vaikutusvaltaisen maan vastakkainasettelusta muodostuu merkittävä ainesosa Syyrian sodan myrkylliseen cocktailiin.

Tärkeitä poliittisia päätöksiä ei tehdä yhdestä ainoasta syystä, vaan taustalla on aina monia motiiveja valtioiden pysyvistä intresseistä yksittäiseen tilannearvioon. Tämä pätee varmasti myös niihin syihin, jotka saivat Putinin hallinnon päättämään venäläisten osallistumisesta ilmavoimillaan Syyrian sotaan.

Historiallisesti Venäjän kiinnostus Lähi-itään palautuu tsaarin aikaan 1800-luvulle, jolloin Euroopan imperialistiset suurvallat, Venäjä mukaan lukien, seurasivat Turkin osmanivaltakunnan rappiota toivoen kukin saavansa siitä itselleen mahdollisimman houkuttelevan palan. Pietarissa haaveiltiin Venäjän noususta kolmanneksi Roomaksi, jonka alaisuuteen kristitty Konstantinopoli tulisi kuulumaan. Unelmien toivottiin toteutuvan ensimmäisessä maailmansodassa, mutta esteeksi tuli vallankumous. Leninin hallituksen ensimmäisiin päätöksiin kuului Venäjän, Britannian ja Ranskan salaisen diplomatian julkistaminen.

Stalinin valtaannousun jälkeen Venäjä jatkoi, nyt vain Neuvostoliitto-nimisenä, vanhaa perinteistä suurvaltapolitiikkaa. Kylmän sodan aikana venäläisillä oli ystäviä Lähi-idässä, mutta ei koskaan britteihin ja myöhemmin amerikkalaisiin verrattavaa ylivaltaa.

Päättäessään Assadin hallituksen vastustajien pommittamisesta Putin ei halua asettua läntisiä suurvaltoja vastaan, vaan pyrkii taivuttamaan ne samaan yhteiseen rintamaan Venäjän kanssa, valitsemaan selkeästi puolensa Syyrian sodassa. Tämä ilmeni hyvin puheesta, jonka Putin piti YK:n yleiskokouksessa viime viikolla. Toisen maailmansodan suuren liittoutuman toisintona Yhdysvaltojen tulisi nyt toimia yhdessä Venäjän kanssa. Yli 70 vuotta sitten yhteisenä vihollisena oli Natsi-Saksa, tällä kertaa Isis ja islamilainen terrorismi.

Jo nyt amerikkalaiset ja venäläiset pommittavat yhteistä vihollistaan Isisiä Syyriassa. Maiden käsitykset Assadin hallinnon kohtalosta ainakin lähimmässä tulevaisuudessa sitä vastoin poikkeavat toisistaan.

Putin sanoi YK-puheessaan, että Syyrian hallituksen joukot käyvät urhoollista sotaa terroristeja vastaan, ja että niiden lisäksi vain kurdimiliisi taistelee tehokkaasti. Objektiivisemman arvion mukaan Rojavan alueen kurdien taistelu todella on sankarillista, mutta samaa tuskin voi sanoa hallituksen sotilaista. British Medical Journal -lehdessä juuri julkaistun tutkimuksen mukaan suuri määrä Syyrian sodassa kuolleista lapsista ja naisista on menehtynyt hallituksen pommittaessa asuinkortteleita raskailla aseillaan.

Venäjän päätös mennä mukaan Syyrian sotaan oli myös esillä, kun Israelin pääministeri Benjamin Netanyahu keskusteli viime kuussa Moskovassa Putinin kanssa. Tapaamisella haluttiin välttää mahdolliset väärinkäsitykset. Putin vakuutti Netanyahulle, että Venäjän sotatoimet Syyriassa eivät suuntaudu Israelia vastaan. Israel ei ole asiassa aivan ulkopuolinen, sillä se miehittää ja asuttaa Syyrialle kuuluvaa Golanin ylänköä. Tuoreessa haastattelussaan Netanyahu kiittää Israelin ja Venäjän hyviä suhteita.

Toisin sanoen Israel, joka on tehnyt kaikkensa, etteivät Yhdysvaltojen ja "hirveän" Iranin suhteet lämpenisi, ei ole moksiskaan siitä, että Venäjä liittoutuu saman Iranin kanssa. Venäjän ja Israelin välit ovat kunnossa: xorošo, beseder.

Geopolitiikka on kummallista lautapeliä. Sitä voisi pitää suurena ilveilynä, ellei panoksena olisi satojen tuhansien ihmisten henki ja miljoonien hyvinvointi.