Artikkeli on julkaistu alun perin Pax-lehden numerossa 5/2015.

Rauha on ymmärrystä, kunnioitusta ja vuoropuhelua. Rauha on viisautta katsoa minkälainen on viimeinen askel ennen kuin ottaa ensimmäisen askeleen. Rauha on ajattelua, rauha on tekoja, sanoilla tai ilman. Rauha on pyrkimystä pysyvyyteen, vakauteen ja harmoniaan. Rauha on tiedostamista ja historian tuntemusta. Rauha on ihmisluonteen huomioimista, rauha on toisen asemaan samaistumista. Tunneäly ja empatia ovat vahvin rauhan tae ja ainoa keino palata rauhaan, kun se on järkkynyt. Tämä pätee niin yksilö-, valtio- kuin myös valtioliittojen tasolla.

Edellä kuvatut sanat kuulostavat tyhjiltä mietelauseilta, mutta nuo ajatukset minulle nousevat ensimmäisenä mieleen, kun mietin, mitä rauha on.

Ajatteluni taustalla ovat opintoni Jyväskylän yliopiston valtio-opin laitoksella, jossa perehdyin etenkin Carl Schmittin poliittiseen filosofiaan. Klassinen määritelmä Schmittin ajattelusta voidaan kiteyttää niin, että poliittinen yhteisö syntyy, kun se tunnistaa vihollisensa.

Poliittinen yhteisö määrittelee identiteettinsä sen perusteella, mitä se ei ainakaan edusta ja identiteetin ylläpitäminen edellyttää tunnistetun toiseuden aktiivista vastustamista ja ulossulkemista. Näin ollen ystävä ja vihollinen, sota ja rauha ovat toisistaan johdettuja. Jatkuva varautuminen väkivaltaan "vihollisen" kanssa on poliittista yhteisöä ylläpitävä voima. Kun poliittinen yhteisö saa merkityksensä "vihollisesta" ja vahvistuu jaetusta tunteesta "vihollisen" vaarasta, on puhe rauhasta todellinen uhka koko poliittiselle yhteisölle.

Rauhan edellytys on poliittisen identiteetin uudelleenmäärittäminen. Sotien runteleman Euroopan ainoa pelastus on ollut löytää uusi identiteetti. EU:n syntyminen on tarkoittanut vanhan kansallisvaltioajatukseen perustuvan Westfalenin regiimin murtumista. Se tarkoitti valtioiden välisten kiistojen jättämistä valtioiden välisiksi kiistoiksi. EU on ollut yksi maailmanhistorian merkittävimpiä rauhanprojekteja.

EU on tarkoittanut sitä, että kirjoituksen alussa olevia mietelauseita on ollut mahdollista pohtia ja panna täytäntöön. EU on mahdollistanut poliittisen yhteisön käsitteleen laajentumisen ja sen myötä sen muuttumisen. Kun yhteinen vihollinen ja se toinen ovat toisen valtion sijaan ilmastonmuutos, köyhyys, maailmanlaajuiset konfliktit, joita vastaan taistellaan rinta rinnan aiempien vihollisten kanssa, maailmalla on toivoa.

Mutta koska kansallisvaltioiden identiteetti ei ole kadonnut minnekään, ja päinvastoin vain vahvistunut viime aikoina, koko EU ja sen myötä rauha ovat uhattuina. Ihmisluonto palautuu paikallisyhteisöön, paikallisyhteisö alueyhteisöön, alueyhteisö valtakunnalliseen yhteisöön ja valtakunnallinen yhteisö asteittain yhä laajempiin valtioiden rajat ylittäviin yhteisöihin. Mitä jää jäljelle, kun tämä ketju lähtee purkautumaan kansainväliseltä tasolta aina kahden ihmisen väliselle tasolle? Luodut instituutiot eivät tietenkään häviä hetkessä ja ne ovat aina toistensa kanssa rinnakkaisia, mutta eniten ihmisiä yhdistävien instuutioiden voima heikkenee, kun yhä usempi ihminen hylkää ne. Kyse ei ole itsetarkoituksellisesta huolesta luotujen instituutioiden säilymisestä, vaan huolesta rajat ylittävien ongelmien ratkaisematta jättämisestä, niiden joiden ratkaisemista varten instituutiot on luotu.

"Kun poliittinen yhteisö saa merkityksensä 'vihollisesta' ja vahvistuu jaetusta tunteesta 'vihollisen' vaarasta, on puhe rauhasta todellinen uhka koko poliittiselle yhteisölle."

Tämän vuoksi nyt on äärimmäisen tärkeää tukea EU:ta, jotta vasta arpeutumassa olevat haavat eivät ala vuotaa uudelleen ja aika ehtii institutionalisoimaan yhteisen käsityksen eurooppalaisesta identiteetistä. Eurooppalainen identiteetti on ensimmäinen askel sille, että voimme puhua yksilöiden rinnalla myös laajemmasta ihmisyhteisöjen välisestä maailman identiteetistä. Ihminen pitää normaalina sitä, minkä pystyy ymmärtämään, havaitsemaan ja tunnistamaan sosiaalisesti hyväksyttynä ja yleisesti hyödyllisenä ajatuksena. Siksi tarvitaan aikaa, jotta yhä useampi sukupolvi kasvaa pois Westfalenin regiimistä rajat ylittävän identiteetin mahdollisuuteen.

Kansallistunteen lisääntyminen Euroopassa on reaktiota siihen, että Euroopan unionin koetaan epäonnistuneen yhteisten ongelmien ratkaisuissa, jolloin jäljelle jäävät vain yhteiset ongelmat ja valtioiden yhteenliittymä, jolla ei ole enää sitä legitimiteettiä, minkä vuoksi se on aikoinaan pitkin hampain hyväksytty.

Kun yhteisiä ratkaisuja ei saada aikaan, yhteisistä ongelmista aletaan syyttää toisia. Ympäri Eurooppaa kuuluu yhä enemmän äänenpainoja, joissa toisia jäsenmaita syytetään pakolaiskriisistä, työttömyydestä ja talouskriisistä. Kun omassa ihmisyhteisössä vastuuta paetaan syyttämällä yhteisistä ongelmista muita, koko EU:n perusidea alkaa murtumaan ja olemme palaamassa takaisin lähtöruutuun.

Tuo lähtöruutu ovat Euroopan sisäiset vuosisataiset sodat.

Tärkein keino lähtöruudun välttämiseksi olisi se, että eurooppalaiset johtajat alkaisivat perustella päätöksiään laajemman yhteisen edun näkökulmasta sen sijaan, että painotetaan lyhytaikaisia valtiollisia etuja. Lyhytaikaisten kansallisten etujen painottaminen on pitkäaikaisten kansallisten etujen vastaista politiikkaa.

Koska kansalliset johtajat perustelevat päätöksiään saadun mandaatin perusteella, on olennaista vaikuttaa kansalliseen arvo- ja mielipideympäristöön. Valtiolla on juuri sellaiset johtajat, jotka kansa valitsee. Jos johtajat eivät kykene muutokseen, pallo on kansalaisyhteiskunnalla. Mutta koska kansalaisyhteiskunta ei ole mikään homogeeninen yhteisö vaan hyvin sirpaleinen kokonaisuus erilaisia arvoja, mielipiteitä ja asenteita, on pallo myös yksilöillä.

Jokainen voi tehdä osansa. Esimerkiksi siten, että ymmärtää ja kunnioittaa erilaisuutta ja pyrkii sen "toisen" kanssa aktiiviesti vuoropuheluun. Kun pystyy osoittamaan "toiselle" myötätunnon, toisen asemaan samaistumisen kautta sekä läsnäololla, että olette yhtä, rauha on mahdollinen. Rauhan viesti on meidän jokaisen tehtävä.

Kirjoittaja on vihreiden kansanedustaja.