Artikkeli on julkaistu alun perin Maan ystävien blogissa.

Kaivosteollisuuden kasvu ja valtaisat malminkaivuualueet ovat olleet jo pitkän ympäristöjärjestöjen huolenaiheena, eikä suotta. Kaivokset ovat osoittautuneet globaalin maailman bisneskentiksi, joissa mm. valvomattomuus luo vaarallisen alustan niin ympäristötuhoille kuin ihmisoikeusloukkauksillekin.

Näin on käynyt Brasiliassa marraskuun alussa sattuneessa kaivosonnettomuudessa Minais Geraisin osavaltiossa, jossa kaivosjätti Valen ja BHP Billitonen omistuksessa olevan Samarco- kaivosyhtiön patoaltaan murtuminen Marianan kaivosalueella Kaakkois-Brasiliassa sai aikaan massiivisen jätevesivuodon, jonka aiheuttaman tuhot ovat mittavat. Vuodon tarkkoja syitä ei vielä tiedetä, mutta on selvää, että katastrofiin johtaneina tekijöinä voidaan nähdä mm. liian lepsujen kaivoslakien, riittämättömän valvonnan sekä talousjärjestelmämme mahdollistaman yltiöpäisen kaivannaisteollisuuden.

Minais Geraisin osavaltion turmassa ei ole kyse mistään pienestä kaivosonnettomuudesta, vaan suuren luokan ympäristökastrofista. Brasilian ympäristöministeri Izabella Teixeira onkin kuvannut Minais Geraisin kaivosturmaa Brasilian lähihistorian pahimmaksi ympäristökatastrofiksi. Samalla tämä surullinen tapaus on erittäin ajankohtainen esimerkki kaivosteollisuuden takana lymyilevistä massiivisista ongelmista, sekä kestävää kehitystä vaarantavasta toiminnasta. Kun vahinko sattuu, on sen seuraamukset peruuttamattomissa ja jäljet usein kauaskantoisia.

Maasta mereen

Samarco-kaivoksen kolmesta padosta yksi, Fundão –pato murtui, aiheuttaen noin 40-50 miljoonan kuutiometrin jätevesimassan vyöryn ympäristöön. Havainnollisesti kyse on noin 20 000 olympia-altaallisesta saastunutta kaivosjätettä. Onnettomuuden seurauksena mm. Bento Rodriguesin kylä tuhoutui täysin jättäen yli 500 ihmistä vaille asuntoa. Myös usean kymmen kilometrin päässä olevat kylät ovat saaneet osansa kaivoksen jätevedestä. Bento Rodriguesin ja sen asukkaiden kohtalo on vain yksi surullinen esimerkki kaivosonnettomuuden aikaansaamista vahingoista, sillä patomurtuma hukutti alleen kylän ohella kasveja ja eläimiä. Myös reilut kymmenen ihmistä on kuollut turmassa, ja noin kymmenkunta on vielä kadoksissa. Suurin ongelma lienee liejun valuminen läheisen Rio Dolcen jokeen. Joki on paikallisille kylille ja alkuperäiskansoille, kuten krenakeille, elintärkeä, sillä se turvaa vedensaannin ja antaa mahdollisuuden elinkeinon harjoittamiseen. Minas Geraisin ja Espirito Santon osavaltion asukkaat ovatkin olleet turman jälkeen täysin riippuvaisia kaivosyhtiöiden vesitoimituksista.

"Kaivosonnettomuuksien vaikutukset ovat niin laajoja, että niiden tuhoja ei pystytä mittaamaan rahalla."

Elämää antava ja ylläpitävä joki on saastumisen myötä muuttunut Marsia muistuttavaksi ruskeaksi rautavesilähteeksi tehden siitä käyttökelvottoman yli 500 kilometrin matkalta. Huonoista vaihtoehdoista kuitenkin parhaana on pidetty jäteveden valumista Atlanttiin, jotta paine Rio Docella helpottaisi ja joen happipitoisuus tasoittuisi. Suolainen merivesi auttaisi mutamassaa hajoamaan ja levittäytymään laajemmalle alueelle. Veden valuminen valtamereen ei kuitenkaan poista kaivosjätteen ympäristöongelmia, sillä se voi aiheuttaa vaaran rantavyöhykkeen eliöille, kuten alueella liikkuville ryhävalaille, La Platan delffiineille, sekä erittäin uhanalaisille merinahkakilpikonnille.

Keppiä ja valvontaa

Marraskuun lopussa YK:n ihmisoikeusneuvoston nimeämät ihmisoikeusasiantuntijat antoivat palautetta Minas Geraisin onnettomuuden puutteellisista toimista. Heidän mukaansa Brasilian hallituksen, BHP Billitonen ja Valen toiminta ja tiedotus turmasta on ollut riittämätöntä. Lisäksi paikallisilla tulisi olla oikeus tietää onnettomuuden aiheuttamista terveyshaitoista ja tilanteen etenemisestä enemmän.

Myös kiukkuiset kansalaiset ja ympäristötoimijat ovat antaneet kritiikkiä hitaasta reagoinnista, Brasilian heikosta ympäristölainsäädännöstä sekä yhtiölle langetetuista lapsellisen pienistä sakoista. Turman alussa Ibama, Brasilian ympäristö- ja luonnonvarainstituutti (Instituto Brasileiro do Meio Ambiente e dos Recursos Naturais Renováveis) langetti Samarcolle noin 61 miljoonan euron sakot, sekä jäädytti yrityksen varoja siivous- ja korjaustöihin. Viime kuun lopussa Ibama kuitenkin arvioi kulujen nousevan yli viiteen miljardiin dollariin.

Aliarvioidut sakko- ja korvausmaksut ovat suuryritysten kohdalla erityisesti vaarallisia siksi, että ne rohkaisevat kaivosyhtiötä toimimaan ympäristön kustannuksella ottamatta tarpeeksi huomioon niitä yhteisöjä, joihin onnettomuuden seuraukset vaikuttavat suorasti. Ympäristövastuu ja -turvallisuus tulisikin saada yhä tiukemmin osaksi kaivostoimintaa ja sitä määrääviä lakeja. Myös Brasilian olisi hyvä tarkastaa lakiasetustensa ajantasaisuus. Lisäksi tulisi kiinnittää huomiota siihen, kuinka hyvin asetukset noudattavat kansainvälisiä ihmisoikeusstandardeja, kuten asukkaiden oikeutta tiedonsaantiin kriisitilanteissa.

Paljon on myös ollut puhetta siitä, kuinka onnettomuus olisi voinut olla estettävissä, jos kaivosalan valvonta Brasiliassa olisi tiukempaa. Muutamia vuosia sitten ympäristöinstituutti Instituto Pristino esitti kaivosyhtiön padonlaajennusprojektiin liittyviä huolenaiheita ja huomioon otettavia turvallisuusseikkoja. Vaikka Samarco olisikin kiinnittänyt huomiota Pristinon esittämiin huolenaiheisiin, turma osoittaa, etteivät toimet ole olleet laisinkaan riittäviä. Samarco itse on todennut patojensa olleen ympäristölainsäädännön mukaisia, ja niiden luvat olivat yhtiön mukaan kunnossa. Modernin kaivostekniikan valvontalaitteiston pitäisi kuitenkin nykypäivänä havaita mahdolliset viat ja kyetä varoittamaan niistä.

On selvää, että suuryritysten jättikaivostoiminta ei ole mitään hiekkalaatikkoleikkiä, vaan suuren luokan bisnestä, jossa Minas Geraisin kaltaisille onnettomuuksille ei saisi olla tilaa. Kaivosonnettomuuksien vaikutukset ovat niin laajoja, että niiden tuhoja ei pystytä mittaamaan rahalla. Minas Geraisin tapahtumat näyttävätkin vahvistavan ympäristöjärjestöjen huolta. Kaivosalan seurantaan ja valvontaan kohdistetut toimet ovat edelleen täysin riittämättömiä ja talousjärjestelmämme rakenteet antavat suuryrityksille eettisesti kestämättömällä tavalla valtaa ja mahdollisuuksia hyödyntää luonnonvaroja. Kaivosturmat muuttavat satojen ja tuhansien ihmisten elämän kertakiepautuksella, saavat luonnon voimaan huonosti ja vaikuttavat ekosysteemiimme oleellisesti. Suuryritysten tuottamat suuronnettomuudet ovatkin jättimäisiä tragedioita, joissa luonto itkee ja ihminen sen rinnalla.