Avustusjärjestöjen rahapulasta on tullut viime vuosina niin yleinen ongelma, että niiden hätähuutoihin ja varoituksiin alkaa ikävä kyllä jo tottua.

Haastattelin syksyllä 2014 Maailman elintarvikeohjelman (WFP) pääjohtajaa Ertharin Cousinia, joka sanoi järjestön elävän historiansa vaikeinta aikaa. Tuolloin järjestö toimitti apua muun muassa Syyrian, Irakin, Etelä-Sudanin, Keski-Afrikan tasavallan ja Kamerunin kriisien uhreille, ja samaan aikaan kolmessa Länsi-Afrikan maassa riehui myös ebolaepidemia. WFP oli jo joutunut puolittamaan pakolaisten ruoka-annoksia.

Saman vuoden joulukuussa järjestö aloitti kolme vuorokautta kestäneen kampanjan, jotta se saisi lisää rahaa Syyrian pakolaisille. Ruoka-avun jako oli rahapulan vuoksi jouduttu keskeyttämään. Rahaa saatiin lisää, ja samantyyppiset tapahtumat ovat toistuneet sen jälkeen useita kertoja.

Tänä vuonna WFP viimein saa riittävästi rahaa syyrialaisten auttamiseen Lontoossa pidetyn erillisen konferenssin ansiosta. Se ei kuitenkaan ratkaise koko ongelmaa – nimittäin sitä, ettei apua konfliktien ja katastrofien uhreille ole koskaan niin paljon kuin tarvittaisiin. Tätä vuotta on kulunut vasta kuudesosa, mutta YK on varoittanut jo esimerkiksi Libyan apuvajeesta.

"Se, joka huutaa kovimmin, saa eniten apua."

Autettavia toki on paljon, mutta tilanne tuntuu silti järjettömältä. Miksi ihmishenkiä pelastavaa apua toimittavat järjestöt joutuvat vuosi toisensa jälkeen luottamaan avunantajien hyväntahtoisuuteen ja kerjäämään rahat sentti sentiltä katastrofi kerrallaan sen sijaan, että ne saisivat pitkäjänteistä, tasaista rahoitusta? Eikö kaiken tehokkaan toiminnan edellytys ole, että sitä pystyy jotenkin suunnittelemaan etukäteen?

Kun avustusjärjestöt joutuvat koko ajan taistelemaan rahoituksestaan, ne joutuvat käyttämään varainhankintaan myös kallisarvoisia resursseja – niitä samoja, joita muuten käytettäisiin uhrien auttamiseen.

Seurauksena myös on, että se, joka huutaa kovimmin, saa eniten apua. Syyriaan kohdistuu nyt laaja mediahuomio, mutta jos edes sinne ei ole viime vuosina saatu riittävästi apua, miten sitten käy vähemmän huomiota saavien konfliktien, vaikkapa Jemenin, joka on ollut "humanitaarisen katastrofin partaalla" jo vuosikaudet?

Ongelmana on myös se, ettei edes avustusjärjestöjen perusrahoitus ole aina kunnossa. Monet keskeiset YK-järjestöt eivät saa YK:n varsinaisesta budjetista lainkaan rahaa, vaan ne joutuvat luottamaan avunantajamaiden kehitysyhteistyöbudjeteista maksettaviin avustuksiin. Perusrahoituskin on usein häilyväistä: esimerkiksi Suomi on viime vuosina tukenut monia YK-järjestöjä, mutta tänä vuonna niiden korvamerkitsemättömästä yleisrahoituksesta leikataan rajusti. Suomi antaa niille edelleen rahaa humanitaarisen avun hankkeisiin, mutta yleisrahoituksenkin karsiminen vaikeuttaa niiden toimintaa.

Ongelmat on onneksi apuyhteisössä tiedostettu, ja niistä on määrä puhua toukokuussa järjestettävässä YK-konferenssissa. Sen alla ilmestyneessä raportissa on ehdotettu muun muassa yleisrahoituksen ja monivuotisen rahoituksen lisäämistä avustustoimijoille. Toivoa sopii, että huuto kaikuu tällä kertaa hieman kovemmin ja pidemmälle.