Artikkeli on julkaistu alun perin Le Monde diplomatique -lehden numerossa 1/2016. Tilaa lehti täältä.

Tunisian sisämaan syrjäseudut ovat yhä oman onnensa nojassa. Ne eivät ole pahemmin hyötyneet joulukuussa 2010 alkaneesta ja arabikevään käynnistämästä vallankumouksesta. Näköalattomuus ruokkii suuttumusta. Väkivallan rehottaessa talous ja politiikka tarjoavat silkkaa epävarmuutta.

"Raivo on ollut täällä jo pitkään." Rautatien pitkään vierusmuuriin ruiskumaalattu iskulause kelpaisi motoksi laajalle syrjäytetylle osalle Tunisiaa. Zine el-Abidine Ben Alin (s. 1936) diktatuurin kaataminen 14. tammikuuta 2011 ei poistanut näiden seutujen takapajuisuutta. Reilun yhdentoista miljoonan asukkaan Tunisiassa odotellaan yhä parempia aikoja, ja sama pätee erityisesti kituviin ja mielialoiltaan kärjistyviin alueellisiin keskuksiin. Hyvä esimerkki on 80 000 asukkaan Kasserinen kaupunki keskilännessä lähellä Algerian levotonta rajaa.

Kasserine oli 1860-luvulla suuri heimokapinakeskus, kun kansa nousi pääkaupungin osmanijohtajia vastaan.¹ Ranskan protektoraatin (1880–1956) ajalla se oli kuvernöörin hallitsema alueellisen mahdin keskittymä, jossa väki ryhtyi vastustamaan miehittäjiä. Tunisian itsenäistyttyä 1956 maata ehti ennen 1987 valtaan tullutta Ben Alia hallita vain ensimmäinen presidentti Habib Bourguiba (1903–2000). Hänen mukaansa nimetty kilometrien pituinen itä–länsi-suuntainen pääkatu halkoo Kasserinea. Kaiken piti alkaa uudesta paremmasta alusta myös täällä.

Heinäkuussa 2012 alueellisen suunnittelun ministeriö arvioi Kasserinen hännänhuipuksi 24 kaupungin kehittyneisyyslistalla.² Kun työttömyysaste on koko Tunisiassa 17,6 prosenttia, täällä se on peräti 26,2 prosenttia. Elinajanodote on rannikon suurissa asutuskeskuksissa 77 vuoden luokkaa, mutta Kasserinessa se jää alle 70 vuoden.³ Vain puolella kaupungin kotitalouksista on juokseva vesi, kun kansallisella tasolla moisesta mukavuudesta nauttii jo yhdeksän kymmenestä.⁴ Selluloosatehtaan jätevesien epäilleen aiheuttaneen vakavia terveyshaittoja. Vastasyntyneissä on havaittu arveluttavan tiheään erilaisia epämuodostumia.

Kasserinen köyhin kolkka on nimeltään Ezzouhour eli "Kukkasten kaupunginosa". Ruutukaavaan piirrettyjen katujen varsilla rapistuu puolivalmiita betonitaloja. Kaikesta on puutetta. Työttömät nuoret tylsistyvät. Lapset maleksivat ulkosalla, koska koulusta päästyä ei ole mitään tekemistä. Opinahjon porteilla odottavat huumekauppiaat ja pyhän sodan värvärit. Ihmiset kokevat valtion hylänneen heidät oman onnensa nojaan: yhtäkään merkittävää infrastruktuurihanketta ei ole saatu käyntiin.

Leipämellakoista nykyjännitteisiin

Sivuun sysäämisen perinne on pitkä. Tunis on aina pitänyt alueen kolmea suurta heimoa – frachicheja, madjereita ja ouledtlilejä – varsinaisina vastarannankiiskinä. Paikallisen yläasteen ranskanopettaja-rehtori Samir Rabhi ei tyydy traditio- tai ainakaan heimoperustaiseen selitykseen. Hän syyttää nykytilanteesta "äärimmäisen liberalismin valitsemista vallitsevaksi ajatusmalliksi jo 40 vuotta sitten". Vikapääksi valikoituu Bourguiba.

Tunisian presidentti nieli 80-luvulla kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n uusliberalistiset vannotukset talouskurista ja julkisen sektorin leikkaamisesta. Vientiä ja massaturismia kehittääkseen hallitus sijoitti rannikon perusrakenteisiin ja jätti sisämaan retuperälle.

Mukautuminen IMF:n suosituksiin johti 1984 niin kutsuttujen "leipäkapinoiden" aaltoon. Kun niitä puhkesi vähäväkisten keskuudessa heti viljan hinnannousun jälkeen, paikalliset ammattiyhdistykset kertoivat yli 143 ihmisen kuolleen väkivaltaisesti. Virallinen uhriluku on 73. Syrjivää politiikkaa jatkettiin täysin rinnoin presidentti Ben Alin 23 vuotta kestäneen valtakauden ajan. Julkisvallalta ei kuultu eikä nähty aloitteita, jotka olisivat hyödyttäneet Kasserinea.

Heitteille jättämisestä syntyneitä vahinkoja korjaamaan perustettiin maaliskuussa 2011 kansalaisten yhteenliittymä nimeltä Tunisialainen taloudellisten ja sosiaalisten oikeuksien foorumi (FTDES). Se toimii yhteistyössä Brysselissä kotipaikkaansa pitävän kansainvälisen juristijärjestön Asianajajat ilman rajoja eli ASF:n (1992–) kanssa. FDTS jätti kesäkuussa 2015 paikallisen totuuskomission eli Ben Alin yksinvallan aikaisia ihmisoikeusrikkomuksia tutkivan

Totuus- ja arvokkuuselimen eli IVD:n (2014–) käsiteltäväksi "uhriseudun" tapauksen. Filosofi-kansalaisaktivisti Sihem Bensedrinen (s. 1950) johdolla toimiva IVD ottanee aikanaan kantaa Kasserinen vääryyksiin osana oikeudellista ja moraalista siirtymää diktatuurin ajasta kansanvaltaan. Ben Ali itse tarkkailee tilannetta maanpakolaisena Saudi-Arabian myöntämässä turvapaikassa.

"Vallanpitäjät kykenevät käsittämään vain turvallisuusviranomaistyyppisen lähestymistavan", Rabhi toteaa. "Valtio tarkoittaa täkäläisille nuorille pelkkää kiinni käyvää poliisia. Ajan oloon koko seutu on suuntautunut epäviralliseen talouteen."

Kyseenalaistajataustalleen uskollisesti Kasserine kuului joulukuun 2010 ja tammikuun 2011 vallankumousliikehdinnän etuvartioasemiin. Se seurasi heti perässä, kun itäkaakkoisen Sidi Bouzidin naapurikuvernoraatissa alkoi tapahtua. Kasserinen kaupunki laskee menettäneensä vallankumouksessa yli viisikymmentä "marttyyria". Ezzouhourissa vanha valta oli pyrkinyt sitkeimmin puolustamaan sortojärjestelmäänsä. Tammikuun 9. päivänä 2011 rakennusten katoille sijoitetut tarkka-ampujat olivat avanneet hallinnon käskystä tulen kohti mielenosoittajia ja jopa hautajaiskulkueita, samalla kun poliisille oli annettu täydet valtuudet kansannousun kukistamiseen. Berberihuivinsa alla hymyilevä ezzouhourilainen kampaaja Karima muistelee kiivaita tapahtumia:

"Painelin poliisien eteen ja huusin päin naamaa: ’Ettekö yhtään häpeä? Näinkö te kohtelette omia veljiänne! Nuoria ja naisia!’ Sitten yksi heistä löi minut katuun. Sain hyvän annoksen kyynelkaasua, kun makasin siinä kadulla."⁵

Paikallisessa murjussa asiakkaitaan vastaanottava Karima puhuu kuin päästäkseen pahasta. Pahasta, josta kukaan ei ole puhunut ennen kuin nyt. Karima muistaa myös koko maassa tunnetuksi tulleen välikohtauksen: "Noina tammikuun 2011 kuuluisina päivinä poliisi laski kyynelkaasua naisten hammamiin. Kaikki naiset juoksivat ulos ilkosillaan. Sekös poliiseja nauratti."

Islamistikapinalliset vuorella

Hichem on 38-vuotias. Hän elää vanhempiensa kanssa Ezzouhourin laidalla. Talon vierestä kulkee junarata ja lähistölle kohoaa joka päivä luvattomia hedelmä- ja vihannesmyyntikojuja. Hachim näyttää kadunkulmaa muutaman metrin päässä kotiovelta. Siinä yksi hänen mielenosoittajatovereistaan kuolin tarkka-ampujan luotiin.

Hichem on opiskellut luonnontieteitä Monastirin yliopistossa. Välimeren ikivanha kalastajakylä ja Bourguidin synnyinkaupunki tunnetaan maailmalla Ribatin muinaisesta linnoituksesta ja lähellä sijaitsevasta rantalomakohteesta Soussesta. Kovin toisenlaiseen Kasserineen jämähtänyt Hichem kuuluu "diplomityöttömiin": lähes kaksi kolmasosaa alle 40-vuotiaista akateemisesti koulutetuista on virallisten tilastojen mukaan vailla työtä. Rekrytointikilpailussa vastikään viran hankkinut Hichem on kuitenkin elämänmuutoksen kynnyksellä. Hän tekee paikkansa avautumista odotellessaan pikkuhommia yksityisasiakkaille. "Saan kasaan taskurahaa itselleni ja osallistun kotona menoihin."

Kuta sisemmälle Ezzouhiriin vaeltaa, sitä ränsistyneempiä rakennelmia tulee vastaan. Saber Rtibi -kadun päässä on suuri kaksikerroksinen harmaa talo. Katu on nimetty vallankumoustammikuussa poliisin tappaman nuoren miehen mukaan. Harmaassa talossa asuu Saber Rtibin (1987–2011) perhe. Viisi vuotta nuorukaisen kuoleman jälkeen hänen tapauksensa on yhä virallisesti selvittämättä "marttyyrioikeudenkäynnissä". Mielenosoittajia vastaan tulen avanneista vain harvoja on saatu oikeuteen, saati tuomituiksi. Viimeisin langettava päätös tuli tammikuussa 2014 eräältä sotilaalliselta vetoomustuomioistuimelta, joka rankaisi lievästi muutamia syytettyjä sotilaita, mutta vapautti heistä suurimman osan kaikista syytteistä ja tuomitsi poissaolleena ex-presidentti Ben Alin. Oikeuden vaillinainen toteutuminen ruokkii kiihkeää kaunaa vallanpitäjiä vastaan, edustavatpa nämä mitä hyvänsä poliittista kantaa. Poikaansa sureville Rtibeille on annettu rahaa ja nimikkokatu.

Muutama vuosi sitten Kasserinesta tuli myös pelon ja väkivallan vertauskuva. Kaupungista on vain 17 kilometrin matka Algerian rajalla kohoavaan Chaambiin, yhdelle Atlasvuoristoon kuuluvan Teli-Atlas-jonon huipuista. Sen jyrkänteillä on ainakin loppuvuodesta 2012 väijynyt islamistisia kapinallisia. Islamilaisen valtion perustamista väitetysti vaativat sissit ovat iskeneet sotilaallisiin ja julkisiin kohteisiin. He hyökkäävät myös vuoristoseuduilla asuvien siviilien kimppuun, joita he pitävät viranomaisten vasikoina. Heidän tuoreisiin aikaansaannoksiinsa kuuluu Ezzouhourissa asuneen tullimiehen Abdelmajid Dabbabin murha. Hänet surmattiin Bouchebkan rajakylässä 23. elokuuta 2015.

Dabbabin leski Yasmine empii avatessaan kotinsa ovea ja sulkee sen toimittajien nenän edessä. Uhrin isä Taieb päästää journalistit sisään. Hän haluaa puhua. Taieb kertoo, että hänen poikansa oli kohtalokkaana ilta kertonut palaavansa, kunhan oli tehnyt tavanomaisen partiokierroksensa. "Miten tullivirkailijat voidaan jättää kulkemaan noin vaarallisia reittejä, kun kaikki kuitenkin tietävät aseistetuista joukkioista alueella?" isä kysyy.

"Abdelmajid oli varoittanut esimiehiään", Yasmine kertoo. "Häntä ei otettu vakavasti. Kunniaseremonian ja eläkkeen lisäksi emme saaneet muuta hallitukselta. Toimittajia ei ole näkynyt. Kolme lastamme näkee painajaisia ja kyselee kysymyksiä, eikä minulla ole antaa heille vastauksia."

Tehdessämme lähtöä leski tahtoo ojentaa meille kuvan aviomiehestään. Näin päättyy jokainen vierailu "marttyyriperheessä". Valokuva annetaan kuin pantti, vetoomuksena siitä, ettei saajakaan unohtaisi lahjoittajan muistamaa henkilöä.

Vapaaehtoishautomo

Syyskuussa 2015 vain kuukausi virkaanastujaistensa jälkeen Kasserinen uusi kuvernööri Chedly Bouallague vakuutti julkisesti: "Turvallisuusongelmaa ei enää ole. Vuori-islamistit on riisuttu aseista." Siviileiltä kiellettyä vuoristoaluetta valvoo virallisesti Tunisian armeija. Todellisuudessa sitä pitävät yhä otteessaan hallitusta vastustavat aseryhmittymät. Näistä Okba Ibn Nafaan taisteluosasto veljeilee al-Qaidan ja Jund al-Khilafahin ("kalifaatin sotilaitten") pikkuryhmä taas Isisin eli OEI:n tai Daeshin kanssa, mutta kumpikaan tunnetuista kattojärjestöistä ei ole tunnustanut kasserinelaisia falangeja. Niiden lisäksi Chaambin rinteillä liikkuu tavaraa Algerian puolelta rahtaavia aseitten ja elintarvikkeitten salakuljettajia virallisine ja etenkin epävirallisine jahtaajineen.

Vuorenkupeen kylissä asuvilla ihmisillä ei ole varaa paeta kaupunkiin. Jokapäiväisten yhteenottojen takia loukkuun jääneet kyläläiset saavat lisäedukseen hallituksen joukkojen tekemiä lentopommituksia ja tykistökeskityksiä. Heidän viljelyksensä ja koko maatalousperustaisen toimeentulon edellytykset on tuhottu. Päästäkseen alueelle toimittajien pitää saada kuvernöörin liikkumislupa ja armeijan saattue. Emme myöntyneet tähän menettelyyn, kun lähdimme Fej Bouhacien kylään kolmen vartin ajomatkan päässä Kasserinesta. Siellä tapaamamme mehiläistenhoitajat olivat menettäneet lähestulkoon kaikki pesänsä. Alueellisen solidaarisen talouden verkoston tuella jalkeille saatu luonnonmukaista hunajaa tuottava osuuskunta oli kohdannut loppunsa.

"Ranska sai ansionsa mukaan!"

Mbarka perheineen asuu erityisellä paikalla. Komealla ylängöllä oli aikoinaan maineikas luontokohde. 60-vuotias nainen tunnustaa pelkäävänsä ja väittää olevansa lähtemään millä ilveellä tahansa, vaikka taakse jäisivätkin oman heimon maat. Turvattomana ja yksinäisenä hän keräilee kasveja talonsa lähistöltä ruokkiakseen perheensä. Mbarkan talo on kiväärinkantaman päässä ensimmäisistä luolista, joissa jihadistit piilottelevat. Illan tullen pihaan kantautuu ammusten ujellusta, kun armeija ottaa mittaa vastustajistaan.

Hichem vastaa toimittajille kysymyksiin samaan tapaan kuin monet muutkin Ezzouhourin asukkaat. Kun tiedustelemme Chaambin tilanteesta, hän purkaa kiukkuaan aseistautuneita porukaita vastaan.

"Ei heille ole sijaa Tunisiassa. Tulkoot tappelemaan kanssamme, laskeutukoot alas vuorelta, niin näkevät, ettei heitä kaivata täällä!"

Syyksi niin Hichemin kuin useiden muidenkin ezzouhourilaisten asenteeseen paljastuu se, että pyssymiehet häiritsevät trokareitten liiketoimia.

Kolmikymppinen Kaïs asuu hänkin Kasserinen köyhälistökortteleissa. Hänellä on taskussaan kotikaupungin ammattioppilaitoksen myöntämät sähköteknikon paperit, jonka allekirjoituksista ja leimoista on tuskin muste kuivunut. Oman alan kokemusta on karttunut vasta pienistä pimeistä keikoista. Siinä sivussa Kaïs kuitenkin löysi työpaikan peruskoulun arabianopettajana. Vaikka hän työskenteleekin syrjäseudun koulussa varattomien oppilaitten parissa ja aineellisesti surkeissa olosuhteissa, hän on pestistään innoissaan. Hänkään ei tunne lainkaan myötätuntoa vuori-islamisteja kohtaan.

"Ne tappavat tunisialaisia. Heitä ei ohjaa mikään oikea uskonnollisuus. He edustavat mafiaa, joka valtaa ylänköseutuja vain rahanhimosta."

Tapaamamme ihmiset tuomitsevat paikalliset sotahullut. Mutta heidän äänensävynsä muuttuu, kun puhutaan Syyriasta tai jihadistien attentaateista ympäri maailmaa. Kaïs istuu Ezzouhourissa erään kahvilan pöydässä Pariisissa 13. marraskuuta tehtyjen salamurhien jälkeisenä päivänä. Hän puhkeaa ilkeäsävyiseen puheeseen, josta leikkautuu pois hänen keskustelutyylinsä tavanomainen lempeys: "Sitä saa, mitä tilaa! Charlie [Hebdo] on syyllinen. Jos ranskalaiset eivät olisi loukanneet profeettaa, mitään ei olisi tapahtunut. Ranska meni salaa väliin Libyassa. Syyrian sotimaan lähtevät jihadistit osallistuvat ulkomaiseen operaatioon, siinä missä Ranska lähetti joukkoja Maliin. Nämä [Pariisin] iskut ovat oikeudenmukainen vastaisku. Syyriassa on kuollut paljon enemmän lapsia länsimaiden pommituksissa kuin te menetitte Pariisissa!"

"Ei heille ole sijaa Tunisiassa. Tulkoot tappelemaan kanssamme, laskeutukoot alas vuorelta, niin näkevät, ettei heitä kaivata täällä!"

Kaïs kannattaa pyhää sotaa Syyriassa ja aikoo luultavasti osallistua ainakin eräiden sotaintoisten ystäviensä matkajärjestelyihin. Ezzouhour on monien muiden tiheästi asuttujen tunisialaisten kulmakuntien – ja niiden joukossa erinäisten pääkaupunginkin kortteleitten – tapaan varsinainen vapaaehtoishautomo. Tunisiasta on saatu virallisten laskelmien mukaan lähes 5 000 halukasta taistelijaa islamilaista valtiota havittelevan OEI:n ja al-Qaidaan kytkeytyneen al-Nostran rintaman riveihin. Se on ylivoimaisesti suurin osuus ulkomaalaisten taistelijoiden kokonaismäärästä.

Kasserinen reunamilla nököttävän talon seinää koristavat ampumajäljet ja hiljakkoin spreijattu graffiti: Fuck USA. Raivo täällä ei ole lientymäisilläänkään.

1. Nykyistä Pohjois-Afrikkaa hallinneista osmani- tai ottomaaniruhtinaista käytetään turkin sanaa beys. Heidän valtakautensa (1574–1881) lopulla nykyisen Tunisian alueella oli Osmanien valtakuntaan kuuluva Tunisiana tunnettu autonominen monarkia. Maan nimi tulee ikivanhan Tunisin kaupungin arabialaisperäisestä nimestä.
2. Kaupunkien ranking-järjestys saatiin yhdistelemällä neljän eri osa-alueen (koulutus; vauraus ja työllisyys; terveys ja väestö; oikeudenmukaisuus ja tasa-arvo) tunnuslukuja.
3. Näin kertoivat meille helmikuussa 2012 ASF:n Tunisin toimisto ja Kasserinen kuvernoraatin kestävän kehityksen aluesuunnitteluyksikkö PREDD.
4. ASF:n suullinen tieto.
5. Osa tapaamistamme henkilöistä halusi jättää kertomatta sukunimensä.