Artikkeli on julkaistu aiemmin Suomen Pakolaisavun ja kirjoittajan blogissa.

Kongolainen Bourgegis jätti kotinsa kiireellä. Hänen setäänsä vainonneet kapinalliset sytyttivät perheen talon tuleen keskellä yötä kolme vuotta sitten. Silloin 18-vuotiaan Bourgegiksen oli päästävä pois mahdollisimman nopeasti ja mahdollisimman kauas kotikylästään Länsi-Kongosta. Bourgegiksellä ei ollut aavistusta siitä, mihin kannattaisi paeta ja mihin hän, nuori pakolainen, voisi rakentaa uuden elämän.

Nyt sujuvasti englantia puhuva ja siististi pukeutunut Bourgegis asuu Kampalassa, jonne banaaneja kuljettanut kuorma-auto toi hänet pakomatkan päätteeksi vuonna 2013. Bourgegis ei tiedä, pääsikö kukaan muu perheenjäsenistään pakoon paloa – hänen mukaansa ottama pikkusisko kuoli saamiinsa palovammoihin pakomatkalla ja isä tapettiin ennen palon sytyttämistä.

Bourgegis päätyi Kampalaan siis sattuman kautta. Toisille pakolaisille kaupungit ovat määrätietoinen kohde, jonne tullaan tuttavien tai sukulaisten ja paremman sekä turvallisemman elämän perässä. Eikä tässä ole mitään uutta: Vuosituhansien ajan kaupungit ovat houkutelleet maaseudun väkeä luokseen näistä samoista syistä. Usein unohtuu, että yli puolet maailman pakolaisista asuu Bourgegiksen lailla kaupungeissa, ei tilapäisillä tai pysyvimmillä leireillä. Heidän kotinsa sijaitsee tyypillisesti alueilla, joissa asuu muitakin pakolaisia, esimerkiksi Kampalassa on kongolaispakolaisten asuinalueita, joihin on muodostunut tiiviitä yhteisöjä. Ne ovat ahtaita ja usein likaisia slummeja, joissa kuitenkin kytee paljon toivoa.

"Me tarvitsemme slummien asukkaiden energiaa."

Tietokirjailija ja toimittaja Doug Saundersin menestyskirja Arrival City: How the Largest Migration in Our History is Reshaping our World kehottaa kyseenalaistamaan slummien kurjan maineen ja näkemään ne mahdollisuuksien tyyssijoina. Saunders väittää, että slummit eli "tulokaupungit" ovat optimistien, ei passiivisten avunsaajien koteja, joista ponnistetaan kohti ylempiä luokkia.

Asuivat pakolaiset tulokaupungeissa eli slummeissa tai eivät, kaupunkipakolaisilla on mahdollisuuksia mutta myös kaupunkien tuomia haasteita. Pakolaisleireillä ja -asutusalueilla pakolaiset voivat saada perusruokatarvikkeita ja puhdasta vettä. Heillä on usein myös jonkinlainen pääsy peruskoulutukseen ja terveydenhuoltoon. Kaupungeissa pakolaiset ovat omillaan ja kamppailevat oman toimeentulonsa hankkimiseksi yhdessä paikallisten köyhien kanssa. He, erityisesti naiset ja lapset, ovat myös suuremmassa riskissä joutua hyväksikäytetyiksi.

Kuten Saunders kirjoittaa, tarvitsee kaupunkien uusien tulokkaiden ja heidän asuinalueidensa tulla nähdyiksi, jotta ne voivat kukoistaa – tarvitaan investointeja koulutukseen ja esimerkiksi katuvaloihin. Kuten Bourgegis, monet kaupunkeihin päätyvät pakolaiset tarvitsevat myös psykososiaalista tukea. 21-vuotias Bourgegis kertoi olevansa pahoin traumitisoitunut. Hän pelkää edelleen setäänsä jahtaavia kapinallisia.

Saundersin viesti heille, jotka katsovat slummien asukkaita pelokkain silmin, on tämä: Me tarvitsemme slummien asukkaiden energiaa. Ja yrittäjyyttä ei ainakaan kaupunkipakolaisilta puutu. Olen päässyt tutustumaan useisiin Pakolaisavu tukemiin pienryhmiin, jotka pyörittävät omaa liiketoimintaa. Täältä löytyy kampaamoja, paperipainoja, korumyyjiä ja niin edelleen. Mutta helppoa toimeentulon hankkiminen ei ole, painotti Bourgegis, jonka tapasin maanantaina. Hän haaveilee tekniikan opinnoista yliopistossa, mutta varaa lukukausimaksuihin ei ole, ainakaan vielä.

Bourgegis miettii päivittäin perheensä kohtaloa, mutta ei halua palata Kongoon sitä selvittämään. Sen sijaan Bourgegis monen pakolaisen tavoin haaveilee uudelleensijoittumisesta, siitä, että hän pääsisi kiintiöpakolaisena kolmanteen maahan. Johonkin Eurooppaan tai Amerikkaan, vielä suurempaan kaupunkiin kenties.

Kirjoittaja on toimittaja, joka asuu Ugandan pääkaupungissa Kampalassa ja tekee vapaaehtoistyötä Suomen Pakolaisavulle.