Artikkeli on julkaistu alun perin Ydin-lehden numerossa 2/2016.

Niin Suomen kuin Euroopankin turvallisuuspoliittinen ympäristö on muuttunut lyhyessä ajassa. Aiemmin Suomessa on tehty hallituskauden aikana ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko. Nyt sen osana on tehty erillinen selvitys Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksista, minkä lisäksi tehdään vielä erikseen selonteot puolustuksesta sekä sisäisestä turvallisuudesta. Valmisteilla on myös Euroopan unionin uusi ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskeva globaalistrategia. Edellinen on vuodelta 2003.

Kotimaisilta selonteoilta ja EU:n globaalistrategialta toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Asiakirjoilta ja niihin liittyviltä keskusteluilta odotetaan strategisuutta, analyyttisuutta sekä pidemmälle tulevaisuuteen katsovaa turvallisuuspolitiikkaa. Keskeistä on, miten muuttunutta toimintaympäristöä kuvataan ja seurataan.

Toiveissa ja peloissa herää seuraavanlaisia kysymyksiä: Tunnustetaanko, että sotilaallisen voimapolitiikan aika on ohi? Tartutaanko todellisten turvallisuusuhkien ratkaisuun, kuten ilmastonmuutoksen, muuttoliikkeiden ja terrorismin hoitoon? Ja jos niin, tarkoittaako tämä todellisia tekoja vai jäävätkö ne vain juhlapuheisiin?

"Kiristyneessä ilmapiirissä asevarustelu ja uhittelu vain pahentavat tilannetta entisestään – historia osoittaa kyseiset valinnat kaikkea muuta kuin rauhaa ja turvallisuutta edistäviksi."

Tämänhetkisessä keskustelussa on vahvasti esillä puhe varautumisesta pahimpaan, ennen kaikkea Venäjän arvaamattomaan käytökseen. Sen sijaan, että pohdimme varustautumisen ja sotilaallisen liittoutumisen mahdollisuuksia, voisi tässä tapauksessa klassinen "hyökkäys on paras puolustus" -puhe olla järkevämpää. Tätä ei pidä tulkita sotilaalliseksi hyökkäykseksi vaan päinvastoin. Suomi voisi olla entistä aktiivisempi kestävän rauhan ja turvallisuuden edistäjä lähialueillaan.

Tämä aika kaipaa enemmän puhetta aseistariisunnasta kuin asevarustelusta. Kiristyneessä ilmapiirissä asevarustelu ja uhittelu vain pahentavat tilannetta entisestään – historia osoittaa kyseiset valinnat kaikkea muuta kuin rauhaa ja turvallisuutta edistäviksi. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiössä pitäisi olla kestävän rauhan ja turvallisuuden edistäminen pitkällä aikavälillä.

Voisimme aloittaa Itämerestä, josta on aikoinaan puhuttu rauhan merenä. Sitä se ei ainakaan enää ole, vaan siitä on tullut uudelleen niin Yhdysvaltojen kuin Venäjänkin voimannäyttöpaikka. Suomi voisi olla aktiivinen rauhan edistäjä Itämerellä, tuoda eri osapuolia yhteen sekä tukea rakentavia keskusteluyhteyksiä, tavoitteena alueen rauhoittaminen sotaharjoituksilta ja varustautumiselta. Jos halutaan rauhaa, tulee rakentaa rauhaa – ei sotaa!

Kirjoittaja on Sadankomitean pääsihteeri.

Sadankomitea järjestää Itämeren turvallisuus -seminaarin 9.6. Eurooppa-salissa, Helsingissä. Lisätietoja ja ilmoittautumisohjeet löydät Sadankomitean verkkosivuilta: sadankomitea.fi.