Artikkeli on julkaistu alun perin Kepan verkkosivuilla.

Kansallista kehityspolitiikkaa hallitsee yleensä yksi suuri idea kerrallaan. Nyt puhutaan yksityisestä sektorista, muutama vuosi sitten puhuttiin ihmisoikeusperustaisuudesta, ja niin edelleen. Politiikkapaperit rakennetaan kulloisenkin muodin ympärille.

Siksi globaalisti vaikutusvaltaiset kehityspoliittiset ilmiöt voivat joskus jäädä pitkälti huomaamatta johonkin toiseen muotiin suuntautuneen rahoittajamaan sisällä. Juuri näin Suomessa on käynyt. Kun huomio on kohdistunut yksityisen sektorin rooliin, viime vuosien tärkein kehityspoliittinen muutos on jäänyt tutkan ulkokehälle.

Köyhyyden vähentämisessä on nimittäin vahvistunut väline, jonka saavutukset ovat poikkeuksellisia. Se voi vielä muuttaa tapamme ymmärtää, mitä on globaali köyhyyspolitiikka. Tämä ihmeväline on jotain niinkin tavallista kuin tulonsiirto.

Kuluneen vuosikymmenen aikana hallitus toisensa perään on globaalissa etelässä ottanut käyttöön järjestelmiä, joissa rahaa maksetaan suoraan ihmisille työttömyyskorvausten, lapsilisien, eläkkeiden tai vastaavien etujen muodossa. Ilmiö näkyy ennen kaikkea Etelä-Amerikassa ja Afrikassa.

Muutama vuosi sitten Maailmanpankin tutkijat kartoittivat Saharan eteläpuolisen Afrikan tulonsiirtojärjestelmiä ja listasivat tuloksena 123 erillistä ohjelmaa. Osa on toki projektiluontoisia, mutta määrä on joka tapauksessa huomattava.

Köyhissä maissa etuussummat ovat pieniä. Äärimmäisessä köyhyydessä eläville ne voivat kuitenkin olla ratkaisevan tärkeitä.

Tulonsiirtojen yleistyminen kertoo monesta asiasta. Perinteiset sosiaaliset turvaverkot heikentyvät kaupungistumisen myötä, ja sosiaalisia tulonsiirtoja otetaan käyttöön väestön rauhoittamiseksi. Myöskään YK-tason tavoitteeseen hyvistä työpaikoista kaikille ei taideta ihan täysin vakavissaan uskoa.

Tärkein taustatekijä on kuitenkin kehittyvä ymmärrys köyhyydestä. Köyhyydessä ei nimittäin ole kyse vain rahasta, vaan myös tulevaisuusperspektiivistä.

"Todellisuudessa ihmiset tietävät tulotasosta riippumatta, miten parantaa omaa ja läheistensä elämää."

Koska äärimmäinen köyhyys tarkoittaa useimmiten myös äärimmäistä haavoittuvaisuutta, ihmisten tulevaisuusperspektiivi tuppaa olemaan heikko. Haavoittuvaiset ihmiset ovat haluttomia tekemään riskialttiita siirtoja ja pieniä investointeja elämänsä parantamiseen. Vaikeisiin olosuhteisiin ei siksi tule helposti muutosta ilman turvallista näkymää tulevaisuuteen.

Esimerkiksi mikrolainat tarjoavat kyllä rahaa ja näyttävät kovasti rationaalisilta keinoilta toimeentulon parantamiseen. Tällainen rationaalisuus voi kuitenkin olla todella rationaalista vain sellaisten ihmisten näkökulmasta, joilla loppujen lopuksi on aika vähän hävittävää. Tulonsiirron etu taas on nimenomaan siinä, että saaja voi laskea sen varaan, että tuki tulee myös ensi kuussa.

Köyhyys ei tarkoita tyhmyyttä. Niin triviaalilta kuin tämä kuulostaakin, syvällisesti sisäistettynä ajatus merkitsee valtavan henkisen kynnyksen ylittämistä.

Yläluokat ja teknokraatit ovat aina pitäneet köyhiä vastuuttomina, laiskoina ja ohjausta tarvitsevina. Lähempää katsoen käsitys osoittautuu pelkäksi luokkayhteiskunnan tuottamaksi vääristymäksi. Todellisuudessa ihmiset tietävät tulotasosta riippumatta, miten parantaa omaa ja läheistensä elämää.

Tämän henkisen kynnyksen ylittäminen on paljolti vielä edessäpäin. Köyhien maiden nykyiset tulonsiirtojärjestelmät ovat pitkälti ehdollisia. Valtio saattaa esimerkiksi maksaa lapsilisiä perheille sillä ehdolla, että nämä laittavat lapsensa kouluun. Köyhyys vähenee, ja johtajat ovat tyytyväisiä.

Mutta vähentävätkö tällaiset ohjelman köyhyyttä ehdollisuuksien ansiosta vai ihan vaan siksi, että ihmiset saavat rahaa? Ehdollisuuksien konkreettisin vaikutus voi olla tuskainen ja korruptioaltis dokumenttien metsästys ja toimittaminen viranomaisille. Tulevaisuuteen suuntautuvat ihmiset tekisivät vaaditut toimenpiteet useimmiten joka tapauksessa.

Seuraava askel olisikin perustulo. Se ei lopeta kehitysrahoituksen tarvetta, mutta voi toki muuttaa sen muotoa. Suomen soisi olevan eturivissä tarjoamassa hallinnollista ja taloudellista tukea.

Kirjoittaja on yliopistolehtori Jyväskylän yliopistossa.