Artikkeli on julkaistu alun perin Le Monde diplomatique -lehden numerossa 1/2017.

Ankarat taistelut Irakissa ja Syyriassa vetävät joka päivä mukaansa yhä uusia maita. Vihdoin viimein Mosulin miehitystä vastaan lähtenyt Yhdysvallat tuskailee sovitellakseen alueella kilpailevien mahtien – Turkin, Iranin ja Saudi-Arabian – välejä. Toisaalla Aleppon verinen takaisinvaltaus saattaisi turmella diplomaattisen dynamiikan, joka lähti liikkeelle Venäjän suorasta sotilaallisesta avunannosta Syyrian hallinnolle.

Venäjän syyskuussa 2015 alkaneiden sotatoimien päätavoitteet Syyriassa saavutettiin helposti ja nopeasti: niiden ansiosta vältettiin useita kuukausia asemiaan menettäneen hallinnon sotilaallinen tappio.¹ Venäläisten ilmaiskut myös estivät Yhdysvaltojen osallistumisen tapahtumiin, koska se ei enää voinut harkitakaan ylilentoja Syyrian ilmatilan halki. Venäjä oli jo 2013 hankaloittanut diplomaattisin keinoin länsimaiden mahdollista asettumista presidentti Bašar al-Assadin valtaa vastaan, kun se taivutteli tämän suostumaan kemiallisten aseiden luovuttamiseen.²

Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksessa 28. syyskuuta 2015 presidentti Vladimir Putin väläytti huomattavasti kunnianhimoisempia päämääriä. Hän mieli haastaa Yhdysvallat ja sen länsimaiset liittolaiset ja pakottaa nämä puolustuskannalle. Samaan aikaan kuitenkin Eurooppaan virtasi pakolaisia Syyriasta, jossa toimiva Isis pystyi järjestämään salamurhia kaukana toimialueeltaan.

Putinin sanoin ainoastaan al-Assadin hallinnon sotilaat ja kurdien joukot "vastustavat rohkeasti terrorismia". Hänen mukaansa Syyria hallituksen pyynnöstä käynnistynyt venäläistoiminta oli länsimaisista pommituksista poiketen pysynyt kansainvälisen oikeuden mukaisena. Lisäksi Putin muistutti, että Libyaan perustettu lentokieltoalue oli kyllä romahduttanut diktaattori Muammar Gaddafin hallinnon, mutta myös tuhonnut koko Libyan valtiokoneiston, mikä taas loi suotuisan kasvualustan Isisille. Kun huo­mioi Syyrian strategisen merkittävyyden, sen vallitsevan mahdin luhistumisen vastaavat seurannaisvaikutukset olisivat hänen mielestään kymmenkertaiset. Putin viittasi kesäkuusta 1941 alkaen toisensa löytäneisiin liittolaisiin: Neuvostoliitto, Yhdysvallat, Britannia ja muut lähtivät yhdessä kaatamaan natsien hirmuvaltaa. Hän vetosi samanlaisen liittolaisuuden puolesta, jotta voitaisiin torjua Isis, joka pyrkii "hallitsemaan islamilaista maailmaa". Putin teroitti: "Länsimaista tukea nauttivan niin kutsutun 'maltillisen opposition' edustajat Syyriassa kokoavat nekin rivinsä radikaaleista."

Tässä jäi vähiin Venäjän oman hallinnon vastuu sisällissodan raskaista kuolonuhrimääristä. Niiden sijaan presidentti tähdensi, että kahdesta pahasta täytyy valita pienempi. Putin ehdotti länsimaisille keskustelukumppaneilleen: edistäkäämme ajatusta tulitauosta, johon kaikki Syyriassa sotivat – Isisiä lukuun ottamatta – osallistuisivat, ja etsikäämme samaan aikaan yhdessä poliittista ratkaisua.

Al-Assadin väistyttävä

Lännen johtajat olivat pitkään samoilla linjoilla siitä, että al-­Assadin väistyminen on konfliktin ratkaisemisen välttämätön ehto. Ensimmäisenä yksituumaisuuden rikkoi Angela Merkel. Saksan liittokansleri lausui 23. syyskuuta 2015: "Täytyy puhua useiden toimijoiden kanssa, mukaan lukien al-Assadin." ³ Pian tämän jälkeen samaa kuultiin Britannian pääministeriltä David Cameronilta ja vain vähän myöhemmin Yhdysvaltain presidentiltä Barack Obamaltakin. Piti kuitenkin odottaa aina 13. marraskuuta 2015 tehtyihin Pariisin pommi-iskuihin saakka, ennen kuin Ranskan ulkoministeri Laurent Fabius oli valmis liittymään kuoroon: "Yhtenäinen Syyria vaatii poliittista siirtymäkautta. Tämä ei tarkoita, että Bašar al-Assadin tulisi lähteä jo ennen tuon siirtymän alkamista, mutta tarvitsemme takeita tulevaisuuden varalle."⁴

Alun alkaen alleviivattiin niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin, että Venäjän ilmavoimat eivät vahingoita niinkään Isisin tukikohtia kuin muita Syyrian hallituksen vastaisia joukkoja. Ja että se ei ryhtynyt kummempiin varotoimiin siviiliuhrien välttämiseksi. Moskovan päätavoite on vahvistaa hallituksen asemia, joita uhkaavat muut kuin Isis-taistelijat. Saattoi kuitenkin arvella, että ennen muuta Venäjän hallinto mieli päästä hyviin poliittisiin asemiin tulevissa rauhanneuvotteluissa.

Vakuuttaakseen länsimaisen kumppaninsa ja näiden liittolaiset Venäjä allekirjoitti 18. joulukuuta 2015 Yhdysvaltain esityksestä tehdyn YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselman, joka tähtää poliittiseen ratkaisuun ja "täysivaltaisen siirtymähallituksen muodostamiseen". Tälle pohjalle tulisi rakentua vaikea, jopa mahdoton kansainvälinen yhteistyö. Päätöslauselma ei ilmeisestikään miellyttänyt al-Assadin hallintoa. Kun Venäjä vaati kansainvälistä yhteistyötä, se tunnusti, että sen Syyrialle antama sotilaallinen apu ei riittänyt luvaksi ottaa haltuun koko maata eikä edes lännen tukemien kapinallisten hallitsemia alueita.

Venäjän hellimä ajatus suuresta uusliittoutuneiden ryhmittymästä on jäänyt hurskaaksi toiveeksi. Paremminkin tulee puhua kaksista nykyliittoutuneista, jotka kokoontuivat Wienissä marraskuun puolivälissä 2015. Neuvotteluita johtivat Venäjän ulkoministeri Sergei ­Lavrov ja Yhdysvaltojen ulkoministeri John Kerry. Vastaavasti voidaankin erottaa yhtäältä Venäjän johtama liittoutuma, johon kuuluvat Iran (jota tukevat kentällä libanonilaisen ­Hizbollah-järjestön joukot) ja Irak, ja toisaalta Yhdysvaltojen johtama paljon laajempi liittoutuma, johon kuuluu puolensataa maata, mukaan lukien kaksilla korteilla pelaava Irak. Yhdysvaltalaissjohtoinen ryhmä on paljon seka-aineksisempi: siihen kuuluu rauhanprosessin kannalta katsottuna keskenään erittäinkin vastakkaisia maita, kuten Turkki ja Saudi-Arabia.

Saudeille pääasiallinen vaaratekijä niin Syyriassa kuin muuallakin on Iran. Maan armeijan rinnalla toimivan Islamilaisen vallankumouskaartin erikoisryhmä Niru-e-Qods on lähettänyt Teheranista taistelijoitaan vahvistamaan Syyrian hallinnon joukkoja. Turkkia taas huolettaa ennen muuta tosiasiallisesti itsenäisen syyrialaisen Kurdistanin ilmaantuminen maailmankartalle: siksi se lähti mukaan sotaan elokuussa 2016 estääkseen kurdialueita yhdistymistä eteläkaakkoisilla rajaseuduillaan. Saudi-Arabia suostui vasta Yhdysvaltojen painostuksesta istumaan Wienissä yhteiseen neuvottelupöytään Iranin kanssa.

Poliittisen ratkaisun hakeminen jatkui kuitenkin niin kansainvälisellä kuin alueellisellakin tasolla. Venäjän ja Yhdysvaltojen yhteisesti ajama tapaaminen sodan eri osapuolten (paitsi Isisin ja al-Qaidaan kuuluvan al-Nusran rintaman) kesken saatiin aikaan Genevessä joulukuussa 2015. Foorumin avasi YK:n turvallisuusneuvoston erikoisedustaja, joka tapasi sitten useita kertoja kaikki osalliset erikseen keskustellakseen yhtä hyvin tulitauosta kuin myös mahdollisista ehdoista konfliktin lopettamiseksi. Hanke ei onnistunut.

Yhdysvaltojen ja Venäjän yhteistyö on kestänyt monia vastoinkäymisiä. Kun Turkin armeija pudotti 24. marraskuuta 2015 venäläisen pommikoneen, presidentti Recep Tayyip Erdoğan sai turhaan pyytää Natoa hätiin. Sitten kaikkien yllätykseksi Putin ilmoitti 14. maaliskuuta 2016, että Venäjä vetää vähitellen pois kaikki joukkonsa Syyriasta. Viesti oli suunnattu eritoten al-Assadille. Venäläisen sotilasvoiman avulla hän oli pystynyt valtaamaan takaisin hieman menetettyjä alueita. Al-Assad aikoi nyt käyttää tästä koituvaa etua hyväkseen täysimääräisesti ottaakseen haltuun Aleppon. Välineeksi sopi Venäjän ja Yhdysvaltain 27. helmikuuta julistama tulitauko, jota Syyrian hallinto katsoi vastapuolen rikkoneen.

"Koska al-Assad hyvin tietää, että Syyria on Venäjän ainoa ankkuripaikka Lähi-­idässä, hän voi luottaa Venäjän pyrkivän vaalimaan vaikutusvallan mahdollisuutta."

Ilmiselvästikin Venäjä ei saanut pidetyksi kurissa syyrialaisia liittolaisiaan. Koska al-Assad hyvin tietää, että Syyria on Venäjän ainoa ankkuripaikka Lähi-­idässä, hän voi luottaa Venäjän pyrkivän vaalimaan vaikutusvallan mahdollisuutta. Luopumatta sentään solidaarisuudestaan al-Assadia kohtaan Putin halusi kuitenkin näyttää, että hän päätti Venäjän sekaantumisen ehdot. Aleppon takaisinvaltaus antaa Syyrian hallinnolle alueen, jossa asuu 70 prosenttia koko maan väestöstä. Tällöin se voi myös diplomaattisesti linnoittua asemiinsa ja tehdä tyhjiksi kaikki neuvottelut opposition kanssa.

Putin päätti otti etäisyyttä liittolaisestaan vaarantamatta kuitenkaan tärkeintä tavoitettaan Syyriassa. Se on edelleen sama: näyttää, että Venäjä on Yhdysvalloille ja Euroopalle kumppani, niitä varmastikin heikompi voimiltaan mutta yhtä kaikki ratkaiseva. Niinpä suuria kansainvälisiä ongelmia ei voi ratkoa muuten kuin kompromissein eikä koskaan ottamatta huomioon sen etuja.

Putin tavoittelee ulospääsyä Venäjän eristyksestä

Venäjän ja Yhdysvaltojen yhteistyö jatkui kuukausia läpi erilaisten tulitaukotunnustelujen ja -julistusten sekä säännöllisesti eri osapuolten rikkomien tulitaukojen. Kesäkuun lopussa 2016 kuultiin, että Obama oli tehnyt ehdotuksen Venäjälle: yhteisiin sotatoimiin niin Isisiä kuin al-Nusraakin vastaan lähdetään, jos Moskova saa Syyrian ilmavoimat pysymään pois pelistä ja aikaan tulitauon hallinnon ja sitä vastustavien muiden (Saudi-Arabian, Yhdistyneiden arabiemiirikuntien ja Turkin tukemien) joukkojen välille.⁵

Tämä ulkoministeri John Kerry julki tuoma tieto herätti huomattavaa vastustusta Obaman hallinnon sisälläkin. Puolustusministeri Ashton Carter arvioi, että se antaa Venäjälle ja Syyrialle turhankin hyvät tilaisuudet, sillä al-Nusran rintama on ylivoimaisesti tärkein al-Assadin hallinnon vastaisista ryhmittymistä, siinä missä kolmisenkymmentä muuta ryhmää jäävät painoarvoltaan paljon vähäisemmiksi. Carter ei liioin halunnut jakaa sotilastiedustelutietoja Venäjän kanssa. Hän kuvaili julkisesti Venäjää Yhdysvaltojen "päävastustajaksi" – mitä Obama ja Kerry varoivat tekemästä. Washington Post kertoi Carterin katsoneen, että Putin havittelee Syyriassa ensisijaisesti "ulospääsyä eristyksestä, johon se joutui puututtuaan sotilaallisesti Ukrainan tilanteeseen."⁶ Kanta ei ole vailla perusteita. Vastatoimena Venäjän osallistumiselle Itä-Ukrainan sotaan Nato ryhtyi suurimpaan joukkojen siirtoon sitten kylmän sodan päättymisen: se toi Puolaan ja Baltian maihin neljän tuhannen miehen vahvistukset.⁷ Sisäiset erimielisyydet eivät ole helpottaneet Washingtonin asemaa Lähi-idän tilanteissa.

Sekä venäläiset että yhdysvaltalaiset osapuolet asettavat toinen toisilleen ehtoja, joita kumpikaan niistä ei pysty takaamaan. Tässä näkyy osittaisten yksituumaisuuksien hauraus: sellaisille perustui myös syyskuun 2016 tulitauko, jonka nopea murtuminen johti nykyiseen tilanteeseen.

Useimmat tai jopa kaikki kolmannet taisteluosapuolet eivät tahdo tai osa tehdä eroa kaikkialla kapinallisalueilla toimivaan al-Nusraan. Heitä kiinnostaa vain al-Assadin hallinnon suistaminen, mutta he ymmärtävät toki senkin, että alnusralaiset voisivat kääntyä heitä vastaan. Kaikesta huolimatta Yhdysvallatkin on kehottanut Syyrian armeijaa vastustavia ryhmittymiä pesäeroon al-Nusrasta. Eräät niiden edustajat kertoivat elokuussa 2016 New York Timesin kirjeenvaihtajien välityksellä, että Yhdysvaltojen tarjoama ja Saudi-Arabian kautta kulkema aseapu (josta osa myytiin tai lahjoitettiin eteenpäin al-Nusralle) oli huomattavasti vähentynyt.⁸ Kerryn syytettiin lipsauttaneen keskustelussa, että ainakin kaksi näistä pienistä oppositioliikkeistä oli al-Nusran "alaryhmiä."⁹

Lavrovin ja Kerry neuvotteleman ja 13. syyskuuta voimaan tulleen tulitauon muotoilut ja ehdot olivat niin epävarmat ja epämääräiset, että niitä sihdattiin varmaankin täydet kaksi vuorokautta. Ainakaan niitä ei koskaan julkistettu. Näissä olosuhteissa ei yllätäkään, että se ei kestänyt paria päivää pidempää. Isompi yllätys oli se, että tulitauon rikkoi 17. syyskuuta 60 kuolon­uhria aiheuttanut Yhdysvaltojen tekemä isku Syyrian armeijaa vastaan. Washington puhui virheestä, mitä ei uskonut edes al-Assad. Hän hyödynsi sitä komentaakseen joukkonsa täysrynnäköllä Aleppoon. Joitakin tunteja tulitauon loppumisen jälkeen YK:n humanitaarista saattuetta pommitettiinkin kaupungin länsipuolella. Washington piti Moskovaa ja sen syyrialaisia liittolaisia "suoraan vastuullisina" iskusta, jossa menehtyi noin kaksikymmentä ihmistä.

Tukemalla ilmeisen varauksettomasti al-Assadia ja kiihdyttämällä pommituksia, Venäjä pahensi inhimillistä onnettomuutta ja ottanut riskin joutua eristetyksi. Venäjän täytyi ⁸. lokakuuta käyttää veto-oikeuttaan YK:n turvallisuusneuvostossa torjuakseen ranskalaisten esitys taistelutoimien keskeyttämiseksi Aleppossa. Ainoastaan Venezuela oli Venäjän rinnalla esitystä vastaan, siinä missä Kiina äänesti tyhjää.

Kirjoittaja on politiikan tutkimuksen emeritusprofessori Quebecin yliopistossa, Montréalissa. Suom. Jarkko S. Tuusvuori. LMD 9/16.

1 Ks. Alexeï Malachenko, "Le pari syrien de Moscou." Le Monde diplomatique 11/15.
2 Ks. "La Russie est de retour sur la scène internationale." Le Monde diplomatique 11/13.
3 Uutissähke: Agence France-Presse, 24.09.2015.
4 Ks. haastattelu: Le Progrès 5.12.2015.
5 Josh Rogin, "Barack Obama Plans New Military Alliance with Russia in Syria." The Independent 30.6.2016.
6 Gareth Porter, "A New Fight Over Syria War Strategy." ConsortiumNews.com 8.7.2016.
7 Ks. Michael Klare, "À Washington, scénarios pour un conflit majeur." Le Monde diplomatique 9/16.
8 Mark Mazzetti, Anne Barnard & Eric Schmitt, "Military Success in Syria Gives Putin Upper Hand in US Proxy War." The New York Times 6.8.2016.
9 Josh Rogin, "Kerry Touts the Russian Line on Syrian Rebel Groups." The Washington Post 12.7.2016