Artikkeli on julkaistu alun perin Kehyksen blogissa.

Reilun vuoden kestänyt EU:n kehityspolitiikan reivaus saatiin vihdoin päätökseen, kun uusi kehityspoliittinen konsensus allekirjoitettiin Brysselissä 7. kesäkuuta. Kehitysyhteistyöjärjestöt ovat seuranneet konsensuksesta käytyjä EU:n jäsenmaiden keskinäisiä ja instituutioiden välisiä neuvotteluja suurella mielenkiinnolla, ja lopputulos jättää väistämättä hämmentyneen vaikutelman. Jäsenmaat, komissio ja parlamentti onnistuivat tehtävässään vain osittain. Osittain ne epäonnistuivat täysin.

EU:n tuore kehityspoliittinen konsensus luo yhteisen eurooppalaisen vision kehityspolitiikan arvoille, periaatteille ja toimintatavoille. Kehitysyhteistyökomissaari Neven Mimican kirjoitus Kehyksen blogissa avaa hyvin komission ja monien jäsenmaiden näkökulmaa konsensuksen päivittämiseen. Muutos on lähtenyt paitsi Agenda 2030:sta ja kestävän kehityksen ajattelun omaksumisesta myös tarpeesta päivittää EU:n korkeimman tason kehityspoliittinen linjaus vastaamaan viime aikaisia käytäntöjä ja trendejä paremmin. Ensimmäiseen olemme tyytyväisiä, jälkimmäiseen pettyneitä.

Kehityspoliittinen konsensus on tärkeä signaali siitä, että EU näkee kestävän kehityksen Agenda 2030:n kehityspolitiikkansa ohjenuorana. Olihan EU yksi Agenda 2030:n kantavista voimista kansainvälisten neuvottelujen aikana. Konsensus pitää sisällään Agenda 2030:n keskeiset periaatteet, kuten ihmisoikeudet, planeetan kantokyvyn kunnioittamisen ja sen, että ketään ei jätetä kehityksestä jälkeen. Samoin se pitää sisällään kiitettävää tekstiä muun muassa kansalaisyhteiskunnan tilaan, sukupuolten tasa-arvoon, seksuaali- ja lisääntymisterveyteen ja -oikeuksiin, vammaisten henkilöiden oikeuksiin ja kestävään maatalouteen liittyen. Tässä mielessä konsensuksen päivittäminen on onnistunut hyvin.

Tästä huolimatta komissio, sen enempää kuin jäsenmaatkaan, ei onnistunut tekemään konsensuksessa sitä, mitä eurooppalaiset kansalaisjärjestöt siltä odottivat: kehitysyhteistyön ja kehityspolitiikan palauttamista näiden ensisijaiseen tehtävään, eli köyhyyden vähentämiseen, kestävään kehitykseen ja ihmisoikeuksien edistämiseen. EU:n kehityspolitiikassa on viime aikoina nähty selkeää siirtymää kohti kehitysyhteistyön tarkoituksen avaamista, etenkin kohti muuttoliikkeen hallintaa ja turvallisuussektorin vahvistamista. Tästä esimerkkinä ovat toimineet esimerkiksi viime vuonna julkistettu muuttoliikettä koskeva kumppanuuskehys kolmansien maiden kanssa sekä Euroopan ulkoinen investointisuunnitelma ja sen alainen Euroopan kestävän kehityksen rahasto, jonka julkisesti ilmoitettu tarkoitus on puuttua Eurooppaan kohdistuvaan muuttoliikepaineeseen.

Jäsenmaat, komissio ja parlamentti onnistuivat tehtävässään vain osittain. Osittain ne epäonnistuivat täysin.

Kun komissaari Mimica käyttää blogissaan konsensuksen tuoman uuden toimintatavan esimerkkeinä Euroopan ulkoista investointisuunnitelmaa ja EU:n erityisrahastoja, ollaan tietyllä tavalla ongelman ytimessä. Nämä ovat aloitteita, jotka on pistetty aluilleen ennen konsensuksesta käytyjä neuvotteluita. Tarkoitushan oli päivittää EU:n kehityspolitiikka vastaamaan transformatiivista kestävän kehityksen toimintaohjelmaa – ei päivittää EU:n kehityspolitiikkaa kertomaan, mitä sen puitteissa jo tehdään.

Kansalaisjärjestöissä toivoimme, että uudessa kehityspoliittisessa konsensuksessa olisi käännetty viimeaikainen trendi, vahvistettu Lissabonin sopimuksessa määritelty EU:n kehitysyhteistyön päätavoite, eli köyhyyden vähentäminen, ja lausuttu julki, että EU:n kehitysyhteistyö kohdennetaan ennen kaikkea tarpeen mukaan. Nyt näyttää huolestuttavasti siltä, että kehitysyhteistyön ohjaus lähtee jatkossa yhä vahvemmin EU:n omista intresseistä. Rahoitusta kohdennetaan Eurooppaan suuntautuvan muuttoliikkeen lähtö- ja kauttakulkumaihin ja sitä kanavoidaan entistä enemmän eurooppalaisten yritysten voitoksi. Vaikka kehityspoliittisessa konsensuksessa todetaan köyhyyden vähentäminen kehityspolitiikan päätavoitteeksi, jää ovi kuitenkin auki mahdollisuudelle asettaa kumppanimaiden toimet muuttoliikkeen hallitsemiseksi kehitysyhteistyön ehdoksi.

Tapa, jolla konsensuksessa suhtaudutaan ja jolla EU on puhunut muuttoliikkeestä ja pakolaisuudesta viime aikoina onkin järjestöjen mielestä huolestuttava. Unkari onnistui esimerkiksi jäsenmaiden välisissä neuvotteluissa viime hetkellä poistamaan konsensuksesta viittaukset muuttoliikkeen positiivisiin vaikutuksiin, uhkaamalla muuten pysäyttää koko konsensuksen.

Samalla on pidettävä mielessä, että EU:n tulee tuoda Agenda 2030 myös muihin politiikkoihinsa, jotta sen toiminta tukisi kestävää kehitystä johdonmukaisesti. Sen takia on valitettavaa, että konsensuksen tekstissä puhutaan vain mahdollisista synergioista politiikanalojen välillä eikä tunnusteta mahdollisia ristiriitoja EU:n politiikkojen välillä ja tarvetta epäjohdonmukaisuuksien välttämiseen ja korjaamiseen. Komissaari Mimica kirjoittaa blogissaan linkkien vahvistamisesta muiden sektoreiden, kuten turvallisuuspolitiikan ja muuttoliikkeen hallinnan kanssa. Linkkien vahvistaminen on tärkeää, mutta kehitysyhteistyökomissaarin olisi tärkeää myös valvoa kollegoitaan ja pitää huolta siitä, että EU noudattaa Lissabonin sopimukseen (artikla 208) sisältyvää velvoitetta ottaa kehitysyhteistyön tavoitteet huomioon kaikissa politiikoissaan, joilla todennäköisesti on vaikutuksia kehitysmaihin. Tämä kehityspoliittisen johdonmukaisuuden periaatteena tunnettu velvoite näyttää uhkaavasti kääntyvän päälaelleen, jos kehitysyhteistyö valjastetaan muiden politiikanalojen välineeksi.

Lopuksi muistettakoon, että vaikka Euroopan parlamentti on yksi konsensuksen allekirjoittajista, ei parlamentti hyväksynyt konsensusta yksimielisesti. Poliittisista ryhmistä ALDE:n, Greens/EFA:n ja GUE/NGL:n jäsenet suhtautuivat siihen kriittisesti juuri muuttoliikettä ja turvallisuutta koskevan kielen vuoksi. Kyseiset ryhmät kokivat parlamentin kantojen tulleen ohitetuksi neuvoston, komission ja parlamentin välisissä kolmikantaneuvotteluissa.

Kaiken kaikkiaan olo on siis hämmentynyt. Voimme olla iloisia siitä, että EU:lla on uusi, Agenda 2030:n kanssa linjattu kehityspoliittinen konsensus, joka tunnustaa kansalaisyhteiskunnan tärkeän roolin ja kestävän kehityksen keskeiset periaatteet. Samalla on kuitenkin syytä olla huolissaan siitä, miten nämä periaatteet tulevat näkymään kehitysyhteistyön toimeenpanossa, muista kehitysmaihin vaikuttavista eurooppalaisista politiikoista puhumattakaan.

Kirjoittaja on Kehyksen vaikuttamistyön koordinaattori.