Artikkeli on julkaistu alun perin Suomen Pakolaisavun verkkosivuilla.

Vuosi sitten tapahtui jotain historiallista, kun YK:n yleiskokous kutsui kansainvälisen yhteisön koolle ensimmäiseen pakolaisuutta ja siirtolaisuutta käsittelevään huippukokoukseen. Huippukokouksen tavoitteena oli laatia aiempaa inhimillisempi ja yhtenäisempi strategia siirtolaiskysymysten ratkaisemiseksi. Kokouksen tuloksena syntyi New Yorkin julkilausuma.

New Yorkin julkilausuman sisältämiä keskeisiä tavoitteita ovat esimerkiksi pakolaisten ja siirtolaisten ihmisoikeuksien turvaaminen, pakolaislasten koulutuksen takaaminen, suuria pakolaismääriä vastaanottavien maiden tukeminen sekä muukalaisvihan ja rasismin torjuminen. Näiden lisäksi päätettiin, että laaditaan kaksi kansainvälistä sopimusta (engl: Global Compact) siirtolaisuuden ja pakolaisuuden yhteisistä periaatteista. Tämä tarkoittaisi, että siirtolaisuuden ja pakolaistilanteen hallitusta käsittelystä olisi ensimmäistä kertaa yhteinen kansainvälinen näkemys.

Nyt vuotta myöhemmin julkilausuman tavoitteet eivät näy käytännössä. Sen sijaan valitettavan monet maat ovat jatkanut syrjivien ja muukalaisvihaisten lakien ehdottamista. Vaikka maailmassa on ennätysmäärä pakolaisia, maailman kuusi rikkainta maata – Yhdysvallat, Kiina, Japani, Saksa, Ranska ja Iso-Britannia – tarjoavat turvan vain 8,9 prosentille maailman pakolaisista. Suuri osa pakolaisista on sen sijaan limbotilassa pakolaisleireillä tai vaarallisella matkalla turvaan.

Monien maiden pakolaispolitiikan tavoitteena ei ole ollut mahdollisimman monen auttaminen, vaan pikemminkin siirtolaisliikkeiden rajoittaminen ja pakolaisten saapumisen estäminen. Tämä kehitys on ollut nähtävissä muun muassa Suomessa ja muissa EU-maissa, siitä huolimatta, että vain 3,5 prosenttia maailman pakolaisista on tässä maanosassa. Monet päättäjät ovat esittäneet näkemyksiä siitä, että olisi järkevämpi auttaa pakolaisia paikan päällä konfliktialueille tai niiden naapurimaissa.

Pakolaistilanne ei ole ohimenevä ilmiö, vaan pakolaismäärät tulevat kasvamaan tulevaisuudessa.

Tämä olisi tarpeen muun muassa Ugandassa, johon on saapunut yli miljoona pakolaista Etelä-Sudanista, suurin osa viime vuoden aikana. Uganda on kuitenkin saanut alle neljäsosan maan pakolaistilanteen hoitoon tarvitsemastaan 2 miljardista dollarista. Syyrian konflikti on puolestaan jatkunut kuuden vuoden aikana ja ajanut 5,5 miljoona ihmistä pakoon. Heistä miljoonat elävät vieläkin vailla tarpeellista suojaa ja tukea.

Vuodesta 2015 jo 8 500 ihmistä on kuollut Välimerellä, monet myös matkalla rannikolle. Tästä huolimatta tälle hengenvaaralliselle matkalle ei ole vieläkään olemassa turvallisia vaihtoehtoja.

Pakolaistilanne ei ole ohimenevä ilmiö, vaan pakolaismäärät tulevat kasvamaan tulevaisuudessa. Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön IOM:n ennusteen mukaan ympäristösiirtolaisten määrä nousee yli 200 miljoonaan vuoteen 2050 mennessä.

Tilannetta ei ratkaista rajoja sulkemalla, vaan yhteistyöllä ja vastuunjaolla. Yhteisten mekanismien ja rakenteiden avulla voidaan taata pakolaisten ihmisoikeudet ja hyvinvointi ilman, että yksittäisiin maihin kohdistuu kohtuuttoman suuri paine. Etenkin vauraiden länsimaiden suhtautuminen tulee olemaan ratkaisevaa, kun kehitetään siirtolaisuuden ja pakolaisten vastaanoton tulevia periaatteita.

New Yorkin julkilausuma oli tärkeä merkkipaalu ja ensimmäinen askel kohti kestävämpää pakolais- ja siirtolaispolitiikkaa. Pelkät sanat eivät kuitenkaan riitä: pakolaiset tarvitsevat myös tekoja.

Kirjoittaja on pakolaisuuden ja vaikuttamisen asiantuntija Suomen Pakolaisavussa.