Kun infektiolääkäri Terhi Heinäsmäki saapui eteläisessä Afrikassa sijaitsevaan Botswanaan vuonna 2004, noin neljänneksellä maan väestöstä oli hiv-tartunta.

”Se kosketti kaikkia. Joka ikinen tunsi jonkun hiv-positiivisen, ja jokaisen lähipiiristä joku oli kuollut aidsiin. Raskaana olevien naisten seulonnoissa paljastui, että jopa 39 prosentilla oli tartunta”, Heinäsmäki kertoo.

Nykyisin Suomen Punaisen Ristin palveluksessa työskentelevä Heinäsmäki on hiv-epidemian jälkeen työskennellyt monilla katastrofi- ja sota-alueilla.

”Hiv on ehdottomasti pahin katastrofi, jonka hoidossa olen ollut mukana”, hän toteaa.

Heinäsmäki oli mukana Botswanan hallituksen ja sen kumppanien ohjelmassa kouluttamassa maan lääkäreitä antamaan potilaille lääkitystä. Myöhemmin hän on tehnyt hiv-työtä muun muassa Namibiassa sekä Trininad ja Tobagossa.

Heinäsmäen Botswanan-aikoina 2000-luvun puolivälissä elettiin globaalin hiv-epidemian pahinta aikaa. Maailmanlaajuisesti vuonna 2005 tautiin kuoli noin 1,9 miljoonaa ihmistä. Lääkitystä sai vain seitsemän prosenttia sairastuneista.

Runsaat kymmenen vuotta myöhemmin tilastot ovat kääntyneet lähes päälaelleen, vaikka tauti ei vielä olekaan historiaa. YK:n aids-ohjelman Unaidsin mukaan kuolleiden määrä on lähes puolittunut. Uusien tartuntojen määrä on sekin vähentynyt, ja lääkitystä saa jo yli puolet sairastuneista.

Ihmiskunnan on syytä olla ylpeä näistä luvuista, Heinäsmäki sanoo. Hänen mukaansa kansainvälinen yhteistyö on tärkein syy siihen, että työ on onnistunut niin hyvin.

”Pystyttiin kerrankin katsomaan yhteistä hyvää. Kyse ei ollut vain siitä, että länsimaat pelkäsivät hivin leviämistä omiin maihinsa, vaan ihan oikeasti ymmärrettiin, että näin ei voi jatkua”, hän sanoo.

Rekkakuskit levittävät tartuntoja

Hi-virus tarttuu veri- ja seksikontaktien sekä imetyksen, raskauden ja synnytyksen aikana äidiltä lapselle. Ilman lääkehoitoa hiv aiheuttaa aidsin, joka romahduttaa ihmisen elimistön puolustuskyvyn ja johtaa lopulta kuolemaan.

Viimeisten runsaan 35 vuoden aikana aidsiin kuollut noin 35 miljoonaa ihmistä, heistä suurin osa kehittyvissä maissa.

Epidemia on ollut pahin eteläisen ja itäisen Afrikan alueella, jossa elää yli puolet maailman kaikista hiv-positiivisista. Botswanan ohella yksi näistä maista on Malawi. Noin yhdeksällä prosentilla kansasta on tartunta.

”Virus on todella vaikuttanut kaikkiin kotitalouksiin tässä maassa. Vaikutukset ovat olleet traagiset”, kuvailee David Odali, hivin ehkäisyä, testausta ja hoitoa tarjoavan paikallisen Umunthu-säätiön johtaja.

Hän perusti säätiön vuonna 2005, jolloin tartunnan sai Malawissa 74 000 ihmistä. Tarkoituksena oli tukea hallitusta, joka ei yksin kyennyt hoitamaan koko epidemiaa.

Odalin mukaan taudin leviämistä ovat edesauttaneet köyhyys ja haitalliset perinteet, joista kärsivät etenkin naiset.

”Malawissa vanhemmat voivat päättää, että koulua käyvän tytön on mentävä naimisiin kolme kertaa vanhemman miehen kanssa. Tällaisessa tilanteessa tartunnat levisivät helposti”, Odali selittää.

Tautia ovat levittäneet myös esimerkiksi rekkakuskit, jotka ovat ostaneet köyhiltä naisilta ja tytöiltä seksiä. Lisäksi seksielämä Malawissa aloitetaan nuorena ja seksikumppanien vaihtelu on yleistä, mikä helpottaa viruksen leviämistä.

”Ihmiset kuolivat turhaan”

Hiviin on olemassa lääkehoito, jota ei kuitenkaan vielä 2000-luvun taitteessa ollut laajasti saatavilla. Terhi Heinäsmäki työskenteli vuonna 1996 Yhdysvalloissa, jossa oli juuri alettu käyttää uutta tehokasta kolmoislääkitystä. Sen avulla potilaiden kunto koheni nopeasti.

”Ajattelin, että eihän tätä länsimaissa pitäisi tehdä vaan Afrikassa, jossa aidsia oli eniten. Kesti kuitenkin kuusi vuotta, ennen kuin lääkkeitä saatiin kehitysmaihin. Sillä aikaa ihmiset kuolivat ihan turhaan”, hän toteaa.

Tehokkaan lääkityksen saamisesta kehitysmaihin väiteltiin paljon, sillä lääkeyhtiöt halusivat kehittämistään tuotteista korkean hinnan, jota kehitysmaat eivät pystyneet maksamaan. Taustalla oli myös paljon ennakkoluuloja. Heinäsmäki kertoo kuulleensa kommentin, jonka mukaan säännöllinen lääkkeiden otto ei afrikkalaisilta onnistuisi, koska näiden aikakäsitys on erilainen.

Muun muassa Lääkärit ilman rajoja -järjestön lobbauksen seurauksena Afrikkaan sallittiin lopulta halpojen aids-kopiolääkkeiden tuonti, ja hoitoa saavien osuus lisääntyi. Samaan aikaan lääketehtaat ja länsimaiset hallitukset ryhtyivät rahoittamaan avokätisesti hivin ehkäisy- ja hoitotyötä kehitysmaissa.

Esimerkiksi eteläisen ja itäisen Afrikan maissa on toteutettu suuria tiedotuskampanjoita ja viety testausta ja lääkehoitoa etenkin paikallistasolle, jotta niiden saanti olisi mahdollisimman helppoa.

Työn seurauksena aids-kuolemien määrä on 2010-luvulla melkein puolittunut ja lääkitystä saavien määrä melkein kolminkertaistunut itäisessä ja eteläisessä Afrikassa. Luvut osoittavat Heinäsmäen mukaan, että lääkkeiden oton säännöllisyyteen on kiinnitetty erityistä huomiota.

Malawissa lääkitystä saa nykyisin jo kaksi kolmasosaa tartunnan saaneista. Vuonna 2005 osuus oli kolme prosenttia.

Vaikka monissa Afrikan maissakin maat pystyvät rahoittamaan jo itse suurimman osan hivin vastaisesta työstään, Malawissa hallitus ei pysty hoitamaan tautia yksin, vaan se tarvitsee yhä sekä kansainvälistä rahoitusta että paikallisten järjestöjen tukea. Esimerkiksi David Odalin johtama Umunthu-säätiö testaa ylläpitämillään klinikoilla vuosittain noin 40 000 ihmistä, jakaa kondomeja, tekee valistustyötä ja antaa hoitoa.

”Lääkityksestä ei ole hyötyä, jos ihmiset eivät saa ravitsevaa ruokaa. Sen takia myönnämme ihmisille myös esimerkiksi pienlainoja sekä jaamme lisäravintoa, jotta he voisivat paremmin”, Odali kertoo.

Vaikeimmat ryhmät viimeisenä

Hiv-epidemia ei millään muotoa ole vielä ohi – joillakin alueilla, kuten Itä-Euroopassa, se on jopa pahenemassa. Kaikki eivät vieläkään saa lääkkeitä, ja uhkana on myös viruksen muuttuminen vastustuskykyiseksi lääkkeille. Länsimaiden kehitysmaille antama aids-rahoitus on myös viime vuonna vähentynyt.

Siitä huolimatta kansainvälisen yhteisön yhteinen tavoite on lopettaa epidemia vuoteen 2030 mennessä. Sitä varten olisi tavoitettava kaikkein vaikeimmassa asemassa olevat, kuten konfliktialueilla elävät, nuoret, seksityöläiset ja seksuaalivähemmistöt sekä suonensisäisten huumeiden käyttäjät.

David Odali uskoo, että esimerkiksi Malawi on matkalla hyvään suuntaan. Maassa pitäisi hänen mielestään kuitenkin tehdä enemmän etenkin hoitoon pääsyn helpottamiseksi. Esimerkiksi terveysklinikoille voi olla monen potilaan kannalta liian pitkä matka. Malawissa liikkuu myös paljon vääriä uskomuksia hivistä: jotkut eivät ota lääkkeitään, vaan keskittyvät rukoiluun, Odali kertoo.

Siksi työtä riittää yhä.

”Hiv tarttuu yhä. Puhuessani joku saa sen, ja joku sai sen myös tunti sitten”, hän muistuttaa.

Maailman aids-päivää vietetään 1.12. Lisätietoa täältä: http://www.ykliitto.fi/tapahtumat/maailman-aids-paiva

Hiv ja aids

• Hivin historian arvellaan alkavan 1920-luvulta, jolloin virus siirtyi simpanssista ihmiseen Kongon demokraattisessa tasavallassa. Tauti tunnistettiin ensimmäisen kerran 1980-luvun alkuvuosina.
   
• Maailmassa oli vuonna 2016 noin 36,7 miljoonaa hiv-positiivista ihmistä. Tartunnan sai 1,8 miljoonaa ja aidsiin kuoli miljoona ihmistä.
   
• Noin 19,5 miljoonaa ihmistä, 53 prosenttia sairastuneista, sai lääkitystä vuonna 2016. Lääkityksen avulla potilaan viruskuormaa voidaan vähentää niin paljon, ettei tauti käytännössä enää tartu.
   
• Vuonna 2005 hiv-tartunnan sai 2,1 miljoonaa ja aidsiin kuoli noin 1,9 miljoonaa ihmistä. Lääkitystä sai 7 prosenttia sairastuneista.
   
• Prosentuaalisesti hiv-positiivisia on eniten eteläisessä Afrikassa sijaitsevassa Swazimaassa, 27,2 prosenttia.

Lähteet: Avert, Maalmanpankki, Unaids