Artikkeli on julkaistu alun perin IPS:n sivuilla 7.5.2018.

Vuoden alusta lähtien maailmalla on ollut 24 kansallista vaalia, joihin on osallistunut lähes 100 miljoonaa äänestäjää. Vuonna 2018 järjestetään 45 maassa yhteensä 68 suunniteltua vaaliprosessia, jotka ulottuvat presidentinvaaleista paikallisvaaleihin. Vaalit ovat edelleen yksi tärkeimmistä demokraattisista prosesseista, joiden kautta ihmiset ilmaisevat näkemyksiään siitä, kuinka heidän maataan ja yhteisöjään tulisi hoitaa.

Edustavatko nykypäivän vaalit kansan todellista ”ääntä”?

Vapaus ja demokratia lisääntyivät ympäri maailman kylmän sodan päättymisestä lähtien aina vuoteen 2006 asti. Sen jälkeen demokratian laatua kuvaavat indeksit ovat laskeneet vuosi vuodelta. Nykyään niin kriiseistä kärsivät maat kuin vakiintuneetkin demokratiat ovat osoittaneet luottamuksen heikentymistä demokraattisia instituutioita kohtaan, erityisesti virkaan äänestettyjä virkamiehiä kohtaan. Luottamuksen puute on erityisen huomattavaa nuorten sukupolvien keskuudessa.

Niin vakiintuneet demokratiat kuin itsevaltaiset järjestelmätkin kärsivät välinpitämättömyyden, itsevarmuuden ja irtautumisen vaarallisista oireista: ihmiset olettavat, että järjestelmä on niin pysyvä, että vaaliprosessi ei tuo mukanaan oikeaa muutosta heidän elämäänsä, äänestivätpä he tai eivät.

Äänestämistä ja demokraattisia vaaleja on pitkään pidetty liberaalin demokratian symbolina. Nyt vaalit ovat vähitellen menettäneet valtaistuimensa demokraattisten instituutioiden joukossa, vaikka ironisesti monet autoritaariset johtajat ovat nousseet valtaan vakiintuneiden vaaliprosessien kautta. Tämän seurauksena äänestysaktiivisuus useimmissa vakiintuneissa demokratioissa on vähentynyt 1980-luvulta lähtien.

Äänestävien vähenevä määrä vaatii tarkastelemaan demokraattisen osallisuuden periaatteita: pitäisikö äänestämisen demokraattisen osallistumisen ilmauksena olla vapaaehtoista vai pakollista? Mitä tutkimustieto kertoo meille?

Äänestysprosentti on yleensä korkea (jopa 95 prosenttia) maissa, joissa on voimassa lakisääteinen äänestysvelvollisuus (esimerkiksi Belgiassa, Australiassa, Singaporessa, Luxemburgissa ja Turkissa), ja se voi olla alhaisempi maissa, joissa äänestys on vapaaehtoista (esimerkiksi Yhdysvallat tai Marokko).

Tästä ei kuitenkaan voi vetää yksiselitteisiä johtopäätöksiä, sillä äänestysaktiivisuus on korkea myös maissa, joissa äänestys ei ole pakollista (esimerkiksi Malta, Ruotsi, Islanti, Uusi-Seelanti, Tanska ja Saksa). Äänestysaktiivisuus voi myös olla korkea kansallisella tasolla mutta matala kunnallisella tasolla.

Esimerkiksi Uuden-Seelannin vuoden 1997 kansallisissa vaaleissa äänestysaktiivisuus oli 77 prosenttia, kun taas Aucklandin kaupungin vuoden 2016 paikallisvaaleissa äänestysprosentti oli ainoastaan 36 prosenttia.

Ne, jotka ovat pakollista äänestystä vastaan, väittävät sen rikkovan yksilön oikeuksia ja vapautta päättää, osallistuako poliittiseen prosessiin vai ei. Jotkut ovat myös sitä mieltä, että on edesvastuutonta pakottaa äänestämään sellaiset kansalaiset, joilla ei ole valmiutta tai kiinnostusta yhteiskunnallisiin asioihin.

Ei-pakolliset äänestykset ovat hyödyksi niille, joilla on valtaa ja rahaa mobilisoida suuremmat äänioikeutetut ryhmät ideoidensa ympärille. Pakollinen äänestys lisäisi heikommassa asemassa olevien ryhmien edustusta.

Pakollisen äänestyksen kannattajat pitävät äänioikeutta kaikkia koskevana kansalaisvelvoitteena, joka liittyy olennaisesti kansalaisuuden käsitteeseen. Verojen maksaminen on pakollista, miksei siis äänestäminenkin olisi?

Ei-pakolliset äänestykset ovat hyödyksi niille, joilla on valtaa ja rahaa mobilisoida suuremmat äänioikeutetut ryhmät ideoidensa ympärille. Pakollinen äänestys lisäisi heikommassa asemassa olevien ryhmien edustusta.

Tutkimus osoittaa myös, että maissa, joissa äänestys on pakollista, ovat ihmiset poliittisesti tiedostavampia; joko siksi, että äänestäjät päättävät itse tutustua asiaan, joka on tehtävä joka tapauksessa, tai äänestäjille suunnattujen kattavien koulutusohjelmien ansiosta.

Keskustelu oikeudesta osallistua demokraattiseen keskusteluun nostaa esiin myös kysymyksen äänestysiästä. Vuonna 2016 parlamenttienvälinen liitto IPU julkaisi raportin Demokratian nuorentaminen, äänen antaminen nuorille, jossa esitetään, kuinka parlamentit ja parlamenttien jäsenet voisivat auttaa elvyttämään ja nuorentamaan demokratiaa.

Äänestysiän alentaminen lisää nuorten poliittista osallistumista, ja jopa 16-vuotiailla on äänioikeus Argentiinassa, Itävallassa, Brasiliassa, Kuubassa, Ecuadorissa, Nicaraguassa sekä Mansaarella, Jerseyssä ja Guernseyssä. Mutta ääänestysiän alentaminen yksin ei riitä, sillä nuoret eivät halua passiivista äänioikeutta, vaan he vaativat aktiivista poliittista osallistumista.

Verojen maksaminen on pakollista, miksei siis äänestäminenkin olisi?

Parlamentin jäsenten keski-ikä on maailmanlaajuisesti 53 vuotta, ja vain 1,9 prosenttia heistä on alle 30-vuotiaita. Ja kolmasosassa kaikista maailman maista kelpoisuus tulla valituksi kansalliseen parlamenttiin alkaa vasta 25-vuotiaana.

Tästä syystä tarvitaan poliittinen linjaus: äänestysiän alentaminen samalla, kun luodaan mahdollisuuksia nuorten edustukselle poliittisissa instituutioissa ja aktiivinen osallistuminen poliittiseen prosessiin aktivismin ja vaikuttamistyön, poliittisten puolueiden osallistumisen ja vaalitarkkailun kautta.

Teknologia voi myös edistää osallistumista. Vaikka teknologiaa käytetään jo monissa vaalien vaiheissa – kuten äänestäjien tiedottamisessa, vaalitarkkailussa ja äänestäjien rekisteröinnissä – on internet-äänestys kuitenkin vielä lapsenkengissä, ja käytössä ainoastaan yhdessä maassa – Virossa.

Haasteena on edelleen tehokkaiden valvontajärjestelmien ylläpitäminen mahdollisten petosten välttämiseksi digitaalisten äänestäjien keskuudessa. Internetäänestäminen edellyttää myös hallituksilta varmistusta siitä, että yhteiskunnassa heikommassa asemassa olevat eivät jää vaille äänioikeutta vain siksi, ettei heillä ole oikeanlaista teknologiaa, jolla panna toimeen oikeuksiaan.

Näin ollen siihen asti, kunnes internetäänestys saavuttaa lisää luottamusta ja eheyttä, on keskityttävä lisäämään esteettömyyttä ajan ja paikan suhteen.

Yhteenvetona voidaan todeta, että demokraattisen osallistumisen on jälleen aika olla yhteistä hyvää, joka on kaikkien kansalaisten saatavilla ja jota kunnioitetaan sen sisäisen arvon takia.

Jotta tämä tapahtuisi:

• Ihminen on asetettava takaisin poliittisen keskustelun keskiöön julkisten ja yksityisten etujen sijaan.
• Äänestysoikeuden ja vaalikelpoisuuden iän laskemisen on oltava osa maailmanlaajuista nuorisovaikuttamista. Se lisäisi nuorten poliittista osallistumista ja johtajuutta, jotta nuoret voisivat tehokkaasti käyttää oikeuttaan vaikuttaa tulevaisuuteen vaikuttaviin päätöksiin.
• Äänioikeuden on oltava jälleen demokraattisen osallistumisen keskeinen periaate. Äänestämisen edistäminen kansalaisvelvoitteena on yksi tapa saavuttaa tämä.
• Äänestämisen helpottaminen voi edistää äänestysaktiivisuutta, ja tämä voi tapahtua esimerkiksi järjestämällä vaaleja, jotka eivät ole työpäivinä, äänestysaikoja pidentämällä, mahdollistamalla äänestäminen usean päivän ajan, mahdollistamalla äänestäminen postin kautta, varmistamalla äänestyspaikkojen läheisyys ja kehittämällä digitaalisia välineitä ja turvallisuusprotokollia verkkoäänestyksen edistämiseksi.

Asian monimutkaisuudesta huolimatta äänestys on yhä kansalaisten tehokkain ilmaisukeino demokraattisen yhteiskunnan suojelijoina. Siksi se on edelleen myös kuumien väittelyjen ja ristiriitojen aihe.

Äänestysmuodot tulevat todennäköisesti muuttumaan tulevaisuudessa dramaattisesti. Se mahdollistaa entistä suuremman ihmisjoukon mielipiteenilmaisun sekä vaalien aikana että äänestyskierrosten jälkeen.

Oikealla teknologialla ja sopivalla koulutuksella sekä sosiaalistamisella höystettynä äänestys voi hyvinkin olla voimakas vastalääke nykyisen poliittisen vaikuttamisen heikkenemistä vastaan. Äänestämisellä on merkitystä, ja siksi sitä olisi pidettävä sekä kansalaisoikeutena että -velvoitteena.

Kirjoitaja on YK:n kehitysohjelman UNDP:n demokraattisen hallinnon ja rauhan rakentamisen yksikön johtaja.