Suomalainen sairaanhoitaja ja sairaanhoidon opettaja Leena Railimo-Saares on kiertänyt Punaisen Ristin avustustöissä maailman konflikti- ja kriisialueilla jo lähes 40 vuoden ajan.

Siksi häntä ei pelottanut lähteä myöskään Kongon demokraattiseen tasavaltaan, kun kansainväliseltä Punaiselta Ristiltä tuli alkukesästä pyyntö lähteä torjumaan maassa alkanutta ebolaepidemiaa.

”Tiedän, miten ebola tarttuu ja osaan suojata itseni. Minulla oli myös mukanani laatikollinen suojavarusteita, joita ei tällä kertaa kuitenkaan tarvittu”, Railimo-Saares kertoo.

Ebola on viruksen aiheuttama verenvuotokuumetauti, joka tarttuu ihmisestä toiseen ruumiineritteiden kautta. Siihen ei ole olemassa varsinaista hoitoa, ja yli puolet tartunnan saaneista kuolee.

Kongon terveysministeriö kertoi toukokuun alussa, että maan luoteisosissa sijaitsevasta Equateurin maakunnasta on löytynyt ebolaa. Tieto herätti heti kansainvälisen yhteisön huolen, sillä vuosina 2014–2015 ebolaan Guineassa, Sierra Leonessa ja Liberiassa kuoli yli 11 300 ihmistä, kun tauti levisi lähes hallitsemattomasti.

Esimerkiksi Maailman terveysjärjestöä (WHO) on kritisoitu jälkikäteen hidastelusta epidemian hoidossa.

Tällä kertaa Kongo näyttää kuitenkin selvinneen vähemmällä. Ebolatartuntoja on löytynyt yhteensä 53, joista 29 on johtanut kuolemaan. Uusia tapauksia ei ole löytynyt enää moneen viikkoon, ja mikäli WHO:n asettama aikaraja täyttyy, epidemia voidaan julistaa päättyneeksi 24.7.

Mitä siis tehtiin toisin? Railimo-Saares uskoo, että onnistuminen johtuu siitä, että kansainvälinen yhteisö otti oppia Länsi-Afrikan kriisistä. Hän työskenteli aiemman ebolakriisin aikaan Guineassa, jossa tautiin kuoli noin 2 500 ihmistä.

”Etenkin ennaltaehkäisy ja seulonta ovat kehittyneet. Kuumepotilaat pyritään eristämään heti sairaaloiden ja terveysasemien ovella ja testit tekemään välittömästi. Asiasta on myös enemmän tietoa: on ymmärretty, että jos potilaat eristetään ja he saavat hoitoa, heillä on mahdollisuus selvitä”, hän sanoo.

Ei kättelyä

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) johtavan asiantuntijan Jussi Sanen mukaan Kongon onnistumista ebolan torjunnassa selittää erilainen tilanne ja nopeampi toiminta.

Länsi-Afrikan epidemian aikaan Guinea, Sierra Leone ja Liberia olivat pitkään väittäneet, että niiden terveysjärjestelmä täyttää kansainväliset vaatimukset, vaikka todellisuudessa niillä ei ollut kunnollisia kykyjä hoitaa tautiepidemioita.

”Siksi epidemia pääsi leviämään aika pitkälle ennen kuin sitä edes huomattiin”, hän sanoo.

Samaan aikaan WHO:n rahoitusta oli rajusti leikattu. Kongossa taas tämänvuotinen ebolakriisi oli 42 vuoden aikana yhdeksäs, joten maassa on jo kokemusta sen hoidosta. Terveysministeriö nousi operaation johtoon ja alkoi jäljittää tartunnan saaneita sekä heidän läheisiään. Myös WHO toimi aiempaa rivakammin, lähetti maahan heti asiantuntijoita ja kanavoi nopeasti rahaa ebolatoimiin.

Apua tuli myös järjestöiltä. Leena Railimo-Saares työskenteli muutamia viikkoja Ranskan Punaisen Ristin tiimissä Mbandakan kaupungissa, jonka viranomaiset halusivat rakentaa toimivan ebolanehkäisyjärjestelmän.

Railimo-Saareksen tiimin tehtäväksi tuli kouluttaa paikallista sairaaloiden ja terveyskeskusten henkilökuntaa siitä, miten seuloa potilaat jo ovella tartuntojen ehkäisemiseksi.

Käytännössä se tehdään pesemällä kädet kloorivedellä, mittaamalla ihmisiltä kuume ja eristämällä kuumepotilaat tarkempien tutkimusten tekemiseksi. Koulutuksissa kerrottiin esimerkiksi, miten laimentaa oikeaoppisesti klooriliuosta. Tartuntavaaran ehkäisemiseksi kollegat eivät kätelleet toisiaan vaan saivat koskettaa toisiaan vain kevyesti kyynärpäällä.

”Loppujen lopuksi ebolan hoito ja ehkäisy on hyvin yksinkertaista, kun vain osaa ja tietää siitä riittävästi”, hän toteaa.

Antropologit yhtä tärkeitä kuin lääkärit

Ebolatartuntojen leviämistä ehkäistiin Kongossa myös rokotteella, jota on testattu aiemmin Guineassa. Jussi Sanen mukaan siitä huolimatta ebolan torjunnassa perusasiat ovat edelleen tärkeimpiä: tapausten löytäminen, seuranta, tartuntateiden katkaisu ja hoito.

”Toisaalta ihan yhtä tärkeää on, että ymmärretään paikallisia kulttuureita. Siksi nyt paikalle lähetettiin myös antropologeja”, hän kertoo.

Kulttuurin merkitys huomattiin Länsi-Afrikan epidemiassa, kun huhut ebolasta kirouksena ja valkoisten tuomana vitsauksena levisivät Länsi-Afrikassa. Ebola myös levisi etenkin hautajaisissa, sillä paikallisiin kulttuureihin kuuluu vainajien koskettelu.

Vaikka Kongossa voidaan nyt huokaista helpotuksesta, ebola voi hyvin palata sinne tai jonnekin muualle. Sen arvellaan leviävän ihmiseen esimerkiksi virusta kantavan lepakon välityksellä.

”Ebola on luonnossa ja tulee aina olemaan. Voidaan yrittää ennustaa, missä sen riski on olemassa, mutta sitä, missä ja milloin epidemia puhkeaa, on hyvin vaikea ellei mahdotonta ennustaa”, Sane sanoo.

Joidenkin tutkimusten mukaan esimerkiksi metsien hakkuu lisää ebola todennäköisyyttä: kun ihminen tunkeutuu syvemmälle luontoon, kontakti ebolaa kantaviin eläimiinkin lisääntyy.

Tilanne ei kuitenkaan ole toivoton, sillä ebola ei tartu kovin helposti verrattuna esimerkiksi ilmateitse leviäviin tauteihin. Euroopan ja Yhdysvaltain kaltaisissa maissa suuret ebolaepidemiat eivät olisi edes mahdollisia, koska terveysinfrastruktuuri on riittävän vahva. Mikäli Kongon kaltaisissakin maissa päästäisiin samaan, tautia pystyttäisiin hallitsemaan tehokkaasti niissäkin, Sane muistuttaa.