Jokaisella mantereella on oma Trumpinsa, mutta populismia myös vastustetaan

Sen jälkeen, kun Donald Trumpista tuli ensin Yhdysvaltain presidenttiehdokas ja sitten presidentti, hänen ja muiden populistijohtajien möläytysten raportoinnista on tullut yhä yleisempi journalismin alalaji.

Populistisia johtajia on ollut tietysti ennenkin, mutta viimeisen parin vuoden aikana olen lukenut jatkuvasti juttuja siitä, että joku korkeassa virassa oleva ihminen on sanonut typeriä, loukkaavia, syrjiviä, kansainvälisen oikeuden tai ihmisoikeuksien vastaisia asioita – usein näitä kaikkia. Ja monesti myös toteuttanut uhkauksensa.

Viimeisin esimerkki tulee Ugandasta parin viikon takaa. Yksi Afrikan mantereen pitkäaikaisimmista presidenteistä, yli 30 vuotta hallinnut Yoweri Museveni sanoi uutistoimisto AFP:n mukaan, ettei hän ole käynyt keittiössä sen jälkeen, kun meni naimisiin ja että miehen rooliin ei kuulu kokata.

”Perheen pää ei koskaan mene keittiöön. Olen nyt ollut 45 vuotta mama Janetin kanssa enkä ole koskaan astunut keittiöön. Niin sen pitää olla”, hänen kerrottiin sanoneen lausunnossaan.

Musevenin viimeisin kommentti ei ole pahimmasta päästä, mutta aiemmin hän on muun muassa kutsunut kansainvälistä rikostuomioistuinta joukoksi hyödyttömiä ihmisiä.

Musevenin afrikkalainen kollega, Tansanian presidentti John Magufuli, puolestaan on herättänyt pahennusta sanomalla, että hänen mielestään raskaana olevat tytöt eivät kuulu koulun penkille. Viime viikkoina Tansaniassa on myös kohistu Dar es Salaamin kuvernöörin Paul Makondan uhkauksesta ryhtyä pidättämään homoseksuaaleja järjestelmällisesti.

Jokaisella mantereella tuntuu siis olevan oma Trumpinsa. Aasialaisilla on Filippiinien Rodrigo Duterte, joka – esimerkiksi – on sanonut teurastavansa huumeriippuvaisia samaan tyyliin kuin Hitler juutalaisia. Duterten aikana Filippiineillä on tapettu huumesodan nimissä tuhansia ihmisiä.

Euroopasta löytyy muun muassa Unkarin pääministeri Viktor Orban, joka haluaa tehdä maastaan ”epäliberaalin demokratian”. Brasilialaiset taas saivat muutama viikko sitten presidentikseen Jair Bolsonaron, jonka mielestä eräs naiskansanedustaja ei ole raiskaamisen arvoinen ja sotilasdiktatuurissa oli se vika, ettei ihmisiä tapettu tarpeeksi.

Populistijohtajissa on tietysti paljon eroja etenkin sanomisten ja tekemisten välillä. Jo Yhdysvaltain oikeusjärjestelmä estää sen, että Trump voisi vaikkapa ryhtyä tappamaan huumeaddikteja, kuten Duterte tekee.

Silti olen usein miettinyt, mikä näitä heppuja oikein yhdistää ja myös kysynyt sitä muodossa tai toisessa monilta haastateltaviltani. Miksi yhä useammasta maasta löytyy samaan aikaan johtaja, joka möläyttelee, viis veisaa ihmisoikeuksista ja pyrkii sanoillaan ja teoillaan tallomaan kaikkea sitä edistystä, mitä maailmassa on viime vuosina saatu aikaan? Seuraavatko he toistensa tekemisiä ja kun he huomaavat, että korkeassa virassa oleva johtaja voi toimia ja puhua näin, he seuraavat perässä?

Varmoja vastauksia on vaikea saada. Syyksi siihen, miksi populismi nousee ja ihmisoikeudet ja kansainvälinen yhteistyö jäävät taka-alalle, on esitetty niin kylmän sodan paluuta, talouskriisiä, tyytymättömyyttä vanhoihin johtajiin kuin muutenkin epävarmoja aikoja. Yksi selitys on varmasti myös se, että pahat tavat tarttuvat. On kylmäävä ajatus, että populistijohtajat todennäköisesti tietävät toisistaan ja ottavat toisistaan oppia.

Lohdullista on, että he eivät tee sitä ilman vastarintaa. Esimerkiksi viime vuonna haastattelemani demokratia-asiantuntija  Keboitse Machangana muistutti, että vaikka maailmassa on tällä hetkellä paljon autoritaarisia johtajia, on myös paljon demokratian puolustajia.

Joka kerta, kun möläytyksiä ja huonoja poliittisia päätöksiä tulee, tulee myös kritiikkiä. Niin kävi myös Ugandassa, jossa muun muassa avustusjärjestö Oxfam ja oppositio tuomitsivat Musevenin sanomiset. Olemme todella lirissä vasta sitten, kun kukaan ei enää jaksa järkyttyä näistä lausunnoista.