Artikkeli on julkaistu alun perin Suomen UN Womenin blogissa.

Asekauppa on puhuttanut suomalaisia sekä Jemenin kriisin mutta myös vaalien ja hallitusneuvotteluiden sisällön vuoksi. On selvää, ettei Suomen tulisi rikkoa sopimuksiaan YK:n kanssa ja myydä aseita sotaa käyville osapuolille. Tämä on tärkeä aseistariisunnan strategia.

Mutta miten suorittaa aseistariisuntaa silloin, kun sodankäynnin ase ei ole riippuvainen ulkopuolisista valtioista tai edes rahasta? Toisin sanoen, miten puuttua konflikteissa käytettyyn seksuaaliseen väkivaltaan silloin kun sitä käytetään aseena vastapuolta kohtaan, osana sodankäynnin strategiaa?

Sodankäynnin aseena seksuaalinen väkivalta ei ole uusi ilmiö, mutta julkisesti tunnistettuna ja tunnustettuna keinona asia on noussut yleiseen tietoisuuteen vasta Bosnia-Hertzegovinan sekä Ruandan konfliktien seurauksena.

Molemmissa esimerkeissä seksuaalista väkivaltaa – esim. raiskausta, jengiraiskausta, sukuelinten silpomista, seksiorjuutta, kastraatiota ja kidutusta, raskaana olevien naisten vatsan avaamista ja sikiön tappamista, pakottamista oman perheenjäsenen raiskaamiseen, tai näillä esimerkeillä uhkailemista – on käytetty brutaalisti, systemaattisesti sekä selvästi osana sodankäynnin taktiikkaa.

Sodankäynnin aseena seksuaalinen väkivalta ei ole uusi ilmiö.

Seksuaalinen väkivalta on täydellisen tehokas ase. Se ei kosketa yksin väkivallan uhria, vaan vaikuttaa vahvasti myös uhrin perheeseen, yhteisöön ja lopulta koko yhteiskunnan hyvinvointiin. Seksuaalisen väkivallan tarkoituksena sodassa on nöyryyttää, alistaa, vahingoittaa, ja traumatisoida vastapuoli.

Tappamisen sijaan seksuaalisen väkivallan seuraukset kantavat pitkälle, monesti uhrin kuolemaan asti tai pahimmassa tapauksessa sukupolvelta toiselle. Tekijöinä eivät ole pelkästään univormua käyttävät poliisit tai sotilaat, vaan ajoittain jopa teini-ikäiset pojat, joita on pakotettu tai kannustettu mukaan sodankäyntiin.

Seksuaalinen väkivalta aseena sodankäynnissä ei ole helposti eliminoitavissa. Samat keinot, joilla sitä pyritään ehkäisemään arjessa, eivät toimi samoin silloin kun väkivaltaa käytetään sotataktiikkana. Turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa 1820 keskitytään ihmisoikeusrikkomukseen tarkemmin ja annetaan jäsenvaltioille suosituksia asiaan puuttumiseksi. Päätöslauselma on erittäin tärkeä mutta toteutustavoiltaan ei aina tarpeeksi vaikutusvaltainen.

Tekijöinä eivät ole pelkästään univormua käyttävät poliisit tai sotilaat, vaan ajoittain jopa teini-ikäiset pojat, joita on pakotettu tai kannustettu mukaan sodankäyntiin.

Turvallisuuteen voidaan vaikuttaa melko pienilläkin panostuksilla. Turvapaikkojen, jonne seksuaalisen väkivallan uhan noustessa naisten on mahdollista paeta, lisääminen, sekä rauhanturvaajien lisäkouluttaminen ja valjastaminen mukaan veden- ja polttopuidenhakureissuille, jolloin seksuaalista väkivaltaa usein kohdataan, vahvistaisivat yleistä turvallisuuden tunnetta ja ehkäisisivät jossain määrin rikkomuksia.

Vastuullisuuden ja rankaisemisen tukeminen oikeusjärjestelmän kautta antaisi selkeän viestin seksuaalista väkivaltaa käyttäville: kyseiset teot ovat väärin ja tuomittavia. Konfliktien aikana oikeusjärjestelmä ei toimi kuitenkaan aina oikeudenmukaisesti, jolloin taas YK:n perustamat tuomioistuimet tulevat välttämättömiksi.

Ilman naisten osallistumista rauhanneuvotteluihin rauhansopimuksissa ei ole mainintoja seksuaalisesta väkivallasta tai muista siviileihin ja eritoten naisiin kohdistuneista rikoksista.

Ongelmaan on kuitenkin vaikea puuttua ulkopuolelta, joten työn painotuksen olisi tultava konfliktin osapuolilta itseltään. Menneet tapaukset ovat osoittaneet naisten merkityksen rauhanprosesseissa. Ilman naisten osallistumista rauhanneuvotteluihin rauhansopimuksissa ei ole mainintoja seksuaalisesta väkivallasta tai muista siviileihin ja eritoten naisiin kohdistuneista rikoksista.

Ilman konfliktin eri osapuolten hyväksymää selkeää linjausta seksuaalisen väkivallan lopettamisesta se tulee jatkumaan konfliktin päätyttyäkin – jättäen tekijät rankaisematta, selviytyjät oikeudetta sekä syvästi traumatisoivan kulttuurin muuttumatta. Yhteiskunnan jokaisella tasolla sopimuksia ja lakeja myöten on tehtävä äärimmäisen selväksi, että seksuaalinen koskemattomuus kuuluu jokaiselle niin rauhan kuin konfliktienkin aikana.

Kirjoittaja on Center for Global Nonkilling -järjestön YK-edustaja, Suomen UN Womenin hallituksen jäsen ja tutkinut seksuaalisen väkivallan käyttöä Etelä-Sudanin sisällissodassa.