(IPS --) Jam Bai on kiireinen nainen. Kahden kuukauden odotuksen jälkeen sateet ovat viimein saapuneet ja riisintaimet pitää istuttaa heti, kun maa vielä on pehmeää. Mutta mistä työvoima?

Jam Bain kotikylä Korchi sijaitsee Maharashtran osavaltion levottomassa itäosassa. Väki on vähissä, sillä edellispäivänä valtion turvallisuusjoukot ja naxaliitit, maolaisiksi tunnustautuvat kapinalliset, ovat ottaneet yhteen 40 kilometrin päässä kylästä.

Kun palkollisia ei löytynyt, Jam Bai kääntyi sukulaisten ja ystävien puoleen. Riisipelto oli saatava kylvetyksi, muutenkin kuin kaupallisista syistä. Vuosien oikeustaistelun jälkeen hän omistaa peltonsa.

Seutu tunnetaan tiheiden tiikkipuumetsiensä lisäksi maolaiskapinastaan. Se on myös Intian ensimmäinen alue, jolla sovelletaan kolmetoista vuotta sitten säädettyä lakia metsissä asuvien alkuperäiskansojen oikeuksista maihinsa ja metsiinsä.

Monen sukupolven riisipelto

Korchin kylän runsaasta 3 000 asukkaasta useimmat ovat pienviljelijöitä, jotka kuuluvat gondien ja kawarien alkuperäisyhteisöihin.

”Minulla on kaksi hehtaaria maata. Tähän mennessä olemme saaneet kylvettyä noin puoli hehtaaria, mutta loput saamme valmiiksi kahdessa tai kolmessa päivässä”, Bai sanoo. Talkoolaisnaiset nauravat ja kannustavat häntä.

”Ennen minua anoppini ja ennen häntä hänen anoppinsa myös kylvivät riisiä tälle pellolle. Mutta 15–20 vuotta sitten alettiin puhua, että maa kuuluu valtiolle ja me olemme vain vallanneet sen. Silloin ymmärsimme, että tarvitsemme muodolliset oikeudet ja omistajuuden. Kun uusi metsälaki tuli, myös minä anoin oikeuksiani vuonna 2008. Viimein viime vuonna sain pattani”, Jam Bai kertoo. Patta on todistus omistusoikeudesta.

Metsäoikeuslaki antoi naisille omistusoikeuden

Bain riisipellot sijaitsevat kylän reunamilla, niiden takaa alkaa metsä. Sukupolvien ajan Bain perhe on hankkinut elantonsa sekä viljelemällä maata että keräilemällä metsässä kasvavia hedelmiä, puunkuorta, kasviksia ja yrttejä. Kumpaankaan maa-alueeseen heillä ei ole ollut virallisia oikeuksia, ei ennen vuoden 2006 lakia.

Tällä hetkellä korchilaisilla on kahdenlaisia maaoikeuksia: yksilön omistusoikeudet viljelymaahansa kylässä ja kollektiiviset metsästys- ja keräilyoikeudet tietylle metsäalueelle. Toisin sanoen laki tunnustaa yhteisöjen perinteisen elämäntavan.

Jam Baille metsäoikeuslaki on erityisen merkittävä siksi, että vasta se antoi myös alkuperäiskansojen naisille oikeuden omistaa maata. Intiassa ylipäätään naisen maanomistusoikeus on ollut vaikea asia. Intian vuosien 2010–2011 maalaisväestölaskennan mukaan naiset omistivat maasta 10,34 prosenttia.

Maanomistus voiman lähteenä

Kulttuuriset ja byrokraattiset esteet naisten maanomistuksen tiellä ovat yhä mahtavia.

”Anomukseen tarvitaan lukuisia asiakirjoja, mukaan lukien karttoja ja todistukset siitä, että naisen perhe on maksanut maaveroa paikallishallinnolle kolmen sukupolven ajalta, monilukuisia allekirjoituksia omistusoikeuden hakijalta, perheenjäseniltä, kyläpäälliköltä, virastojen vanhemmilta virkamiehiltä ja niin edelleen. Anomus tekee useita kierroksia kylätasolta paikallistasolle ja sieltä lukuisiin eri valtionvirastoihin, ja siihen kuluu paljon aikaa”, naisten maaoikeuksien puolesta vuodesta 1987 asti taistellut Kumaribai Jamkatan selittää.

Ilman maanomistusoikeutta naiset eivät voi voimaantua, uskoo Sarajaulabai Ganesh Sonar. Hän omistaa 1,2 hehtaaria maata, joiden omistusoikeuden hän sai virallisesti viime vuonna.

”Aiemmin naiset olivat liian peloissaan, jotta olisivat vaatineet osuuttaan maasta. Nyt he näkevät sen taisteluna oman identiteetin puolesta. Nainen voi myös ansaita elantonsa omasta maastaan. Ennen kollektiivisia oikeuksia pelkäsimme metsässä metsänvartijoita, mutta nyt meidän ei tarvitse hiiviskellä ja piileskellä ja pelätä, että meidät hakataan, jos jäämme kiinni. Meille maa on todellinen voimaantumisen lähde”, Ganesh Sonar vakuuttaa.