Lavalla näyttelijä Maiju Tainion käsi on puristunut nyrkkiin. Jos Suomi on kartalla neito ja Italia saapas, Afganistan on nyrkki. Tainion käsi avautuu, sormet osoittavat eri suuntiin. Afganistanin rajat ovat huokoiset, sen asukkaat ovat levittäytyneet ympäri maailman.

Turun Tehdas Teatterin intiimillä vinttinäyttämöllä on käynnissä dokumenttiteatteriesitys Afganistan 100 – the years of interdependence. Suomea vain vuotta nuoremman Afganistanin itsenäisyyden satavuotisjuhlana esitys kysyy, mikä on Afganistanin tilanne nyt. Se pureutuu syihin, joiden vuoksi Suomeenkin on tullut – meidän näkökulmastamme – paljon afganistanilaisia turvapaikanhakijoita.

Ohjaaja Seija-Leena Salo on tehnyt esitystä yhdessä Suomessa asuvien afganistanilaisten kanssa, ja se perustuu asiantuntijahaastatteluihin, tavallisten ihmisten tarinoihin ja taustatutkimukseen. Miksi ihmiset lähtevät Afganistanista? Millainen maa se on nyt, entä millainen se ennen oli? Mikä on rauhanneuvottelujen tilanne, mistä ja keiden välillä oikeastaan edes neuvotellaan?

Esitys vie katsojat Afganistaniin kutomaan mattoja suuren suvun kanssa, talebanien hallinnon ahdistavaan aikaan, pakolaisleireille ja Suomessa asuvan afganistanilaistaustaisen taiteilijan Amir Janin videotaiteen välityksellä nykypäivän Kabuliin.

Esitystä katsoessa ymmärtää dokumenttiteatterin voiman. Draama ja fakta ovat ylittämätön yhdistelmä, kun käsiteltävänä on hankalia, vaikeasti hahmottuvia ja monimutkaisia asioita.

”Löin talebania kasvoihin”

Jokaisessa Afganistan 100 – the years of interdependence -esityksessä vieraillee asiantuntijapuhuja. Yksi heistä on Kabulin yliopiston journalismin laitoksen dekaani Jawida Ahmadi, ensimmäinen nainen virassa. Maailma.net haastatteli Ahmadia tämän käydessä Suomessa loka-marraskuun vaihteessa.

Ahmadin mukaan kaikkein eniten afganistanilaiset haluavat nyt rauhaa.

”Olen syntynyt sodan aikana, elänyt lapsuuteni sodan aikaan, ollut nuori kun oli sota. Sodan takia minulla ja suurimmalla osalla Kabulin yliopiston muista opettajista ei ole tohtorintutkintoa”, Ahmadi sanoo.

Hyvääkin kehitystä on tapahtunut, kuten tasa-arvon suhteen.

”Yliopisto-opiskelijoista 40 prosenttia on naisia. Tytöt ja pojat istuvat vierekkäin samoilla luennoilla.”

Toisin oli talebanien hallinnon aikaan (noin 1996–2001), jolloin tytöt eivät saaneet lainkaan käydä koulua eivätkä naiset tehdä töitä, tuskin edes liikkua kodin ulkopuolella.

Ahmadia tilanne turhautti niin, että hän perusti maanalaisen koulun tytöille. Aluksi Ahmadi opetti naapuruston lapsia perheensä kotona, sitten koulu kasvoi viidensadan oppilaan ja monen opettajan maanalaiseksi verkostoksi. Huoneita vuokrattiin naapureilta ja sukulaisilta toisista kaupunginosista.

”Virallisesti olimme ompelukoulu. Todellisuudessa opetimme matematiikkaa, englantia, äidinkieltä, luonnontieteitä.”

Kirjojen ja koulutarvikkeiden hankkiminen viidellesadalle oppilaalle oli vaarallista. Kerran Ahmadi meni yksin kirjakauppaan odottamaan kirjatilausta, kun taleban-taistelija seurasi häntä.

”Hän alkoi kuulustella minua ja vihjaili, etten ollut kunnon tyttö. Ympärillemme kerääntyi ihmisiä. Hermostuin ja löin talebania kasvoihin.”

Paikalle tuli talebanien komentaja. Taleban-taistelija ahdisteli minua, Ahmadi sanoi. Komentaja uskoi ja vei talebanin mennessään.

”En ainakaan vuoteen kertonut tapahtuneesta vanhemmilleni, he pelkäsivät muutenkin puolestani.”

Sananvapautta rajoittavat turvallisuus ja talous

Vaikka tällä hetkellä tytöt saavat käydä koulua ja opiskella, ongelmia aiheuttavat taloustilanne ja turvallisuus.

”Pommit eivät katso keneen ne osuvat”, Ahmadi sanoo.

Afganistanin turvallisuustilanne on viime vuosina heikentynyt tasaisesti. YK:n Afganistan-operaatio UNAMAn tilastojen mukaan heinäkuu 2019 oli siviiliuhreilla mitattuna väkivaltaisin kuukausi sitten vuoden 2009. Heinä-syyskuussa 2019 loukkaantumiset ja kuolemat kasvoivat 42 prosenttia edelliseen vuoteen verrattuna.

Britannian yleisradioyhtiö BBC laski, että elokuussa 2019 iskuissa kuoli 2 307 ja loukkaantui 1 948 ihmistä. Global Peace Index -listauksen mukaan Afganistan on vuonna 2019 maailman vaarallisin maa.

Ahmadin mukaan journalismia saa Afganistanissa vapaasti tehdä, mutta palkkaa siitä on vaikea saada. Hän perusti kymmenen vuotta sitten veljensä kanssa uutistoimisto Subootin, joka sai aluksi rahoitusta Yhdysvalloilta, mutta sittemmin rahoitus loppui eikä uutta ole löytynyt. Uutistuotanto pyörii  edelleen, osin opiskelijoiden voimin.

Sukupuolten välinen epätasa-arvo tulee näkyviin, kun katsotaan johtoporrasta. Lähes kaikki mediajohtajat ja myös valtaosa tuottajista ovat miehiä, Ahmadi sanoo.

Rauhanneuvottelut katkolla

Tehdas Teatterin vintillä käydään Moskovan isännöimiä rauhanneuvotteluja talebanien ja Yhdysvaltojen kesken. Afganistanin hallinto on neuvotteluissa jätetty syrjään. Yhtäkään naista ei ole huolittu mukaan.

Järjestöt ja asiantuntijat ovat olleet huolissaan siitä, miten Afganistanin naisten käy, jos talebanit pääsevät sanelemaan rauhan ehdot. Syyskuussa neuvottelut kuitenkin kariutuivat, kun Yhdysvallat kyllästyi talebanien lisääntyviin iskuihin.

Turussa asuva ihmisoikeusaktiivi, Afganistanista Suomeen vuonna 2015 tullut ja vuoden 2018 pakolaismieheksi valittu Ahmad Hosseini on ollut katsomassa esitystä ja vierailijapuhujana lavalla. Rauhanneuvotteluiden tulevaisuuden suhteen hän on skeptinen.

”Talebanit eivät ole osoittaneet mitään halua tulitaukoon tai rauhaan. En usko neuvotteluista heidän kanssaan olevan mitään hyötyä”, Hosseini sanoo esityksen jälkeen.

Neuvottelujen katkeamisesta huolimatta Jawida Ahmadi luottaa siihen, että rauha tulee.

”Toisin kuin talebanien hallinnon aikaan, nyt emme ole yksin. Meillä on suurlähetystöjä ja hyvät suhteet moniin maihin. Kansainvälinen yhteisö on tukenamme”, Ahmadi sanoo.

Afganistan 100 – the years of interdependence -esitys Turun Tehdas Teatterilla to 14.11., pe 15.11. ja su 17.11. klo 19.