Jane Kihungi pääsi kouluun oikeastaan pikkuveljensä ansiosta.

”Minä olen perheen vanhin. Pikkuveli sanoi, ettei hän mene kouluun, jos minäkään en pääse. Hänen ansiostaan sitten pääsin.”

Kihungi sairasti polion 5-vuotiaana. Sen seurauksena hän halvaantui toispuoleisesti ja menetti osittain liikuntakykynsä. Siksi vanhemmat epäröivät koulunkäynnin kanssa.

1970–1980-luvun Keniassa ihmisillä oli vammaisuudesta vain vähän tietoa, ja asenteet olivat sen mukaisia.

”Vammaisuutta pidettiin lääketieteellisenä kysymyksenä: vammainen on se, jolla on ongelma, vaikka oikeasti ongelma on ympäristössä ja yhteiskunnassa”, Kihungi sanoo.

Ongelmat alkoivat kärjistyä Kihungin kasvaessa. Kun tuli aika valita ammatti, hän huomasi olevansa erilainen kuin muut.

Kihungi halusi sairaanhoitajaksi, mutta mikään oppilaitos ei huolinut häntä hänen liikkumisrajoitteidensa vuoksi. Sitten hän halusi opettajaksi, mutta koska hän ei voi seistä pitkään, häntä ei huolittu opettajankoulutuslaitokseenkaan.

”Silloin vammaisuus todella iski minuun”, Kihungi toteaa.

Hiljaisuuden kulttuuri

Kihungi, 46, vieraili marraskuussa Suomessa puhumassa Lääkärin sosiaalinen vastuu ry:n seksuaali- ja lisääntymisterveyttä käsittelevällä luentokiertueella.

Hänen missionaan on erityisesti vammaisten naisten aseman parantaminen, sillä he ovat vammaisten joukossakin erityisen syrjittyjä.

Kihungi kouluttautui opettajan ja sairaanhoitajan haaveiden kariuduttua sosiaalityöntekijäksi ja liittyi vammaisten oikeuksia ajavaan järjestöön. Sen johtajat oli miehiä.

”Aina kun naisten asioihin olisi tarvittu rahoitusta, rahaa ei ollut tarpeeksi”, hän muistelee.

Niinpä vuonna 2001 hän perusti kollegoineen oman järjestön nimenomaan vammaisille naisille ja on nykyään sen johtaja.

Women Challenged to Challengen (WCC) tarkoituksena on parantaa vammaisten naisten asemaa ja korjata niitä ongelmia, joihin yleisjärjestöt eivät osaa puuttua. Naisten erityisongelmia ovat esimerkiksi syrjintä seksuaali- ja lisääntymisterveyskysymyksissä sekä vammaisiin naisiin kohdistuva väkivalta.

”Olen oppinut, että nämä kysymykset ovat universaaleja. Vammaiset naiset Keniassa eivät puhu seksuaalisuudestaan eikä niin tehdä Suomessakaan”, Kihungi sanoo.

Keniassa ongelmat ovat erityisen syvään juurtuneita. Vammaisten naisten ei ajatella olevan kiinnostuneita miehistä ja perheen perustamiseen suhtaudutaan oudoksuen.

”Vammaista naista ei pidetä kauniina ja heitä pidetään myös epäseksuaalisina. Vammainen nainen on taakka yhteiskunnalle, ja jos hän saa lapsen, se on lisätaakka”, Kihungi kuvailee.

Keniassa jopa steriloidaan vammaisia naisia ilman lupaa, vaikka lääkärit eivät sitä yleensä myönnäkään, Kihungi kertoo.

Vammaiset naiset ovat Keniassa usein täysin riippuvaisia perheistään tai aviomiehestään, sillä vain harva vammainen on oikeutettu sosiaaliturvaan. Siksi vammaiset naiset eivät välttämättä uskalla lähteä avioliitostaan edes siinä tapauksessa, että aviomies on väkivaltainen.

Väkivaltaa lisäävät myös uskomukset ja ennakkoluulot.

”Jotkut ihmiset uskovat, että vammaiset naiset ovat neitsyitä ja että heidän raiskaamisensa parantaisi hiv-tartunnan”, Kihungi kertoo.

Yhteisö on usein hiljaa vammaisiin naisiin kohdistuvista rikkomuksista.

”Ajatellaan, että rikos vammaista naista kohtaan ei ole rikos. En oikein tiedä, miksei siitä haluta puhua: eikö meitä uskota vai ajatellaanko, että me ansaitsemme sen”, Kihungi pohtii.

Tilaa nuoremmille

WCC tekee vaikuttamistyötä ennakkoluulojen ja ongelmien poistamiseksi ja lainsäädännön parantamiseksi ja pyrkii myös voimaannuttamaan naisia etenkin taloudellisesti. Sillä on yli 1 300 jäsentä.

Kihungin mukaan Kenian vammaisten asema on parantunut. Vuonna 2010 säädetty perustuslaki tunnustaa nykyään vammaisten oikeudet ja vammaisia naisia pääsi myös osallistumaan sen tekoon.  Maalla on kansallinen vammaispolitiikka ja vammaiskysymyksiin ohjataan rahaa valtion budjetista.

Kaikki lait eivät toimi käytännössä, mutta Kihungi on huomannut jotakin muuta: Vammaisten naisten aktiivisuus on lisääntynyt.

Kun hänen hiljattain oli tarkoitus puhua Keniassa järjestetyssä tapahtumassa vammaisten naisten seksuaaliterveydestä, hän huomasikin, ettei häntä oikeastaan tarvita.

”En sanonutkaan mitään, koska halusin antaa äänen nuorille naisille. On heidän aikansa. Miksi minä puhuisin, kun on paljon nuoriakin naisia, jotka puhuvat samoista asioista. Se on hyvä asia – meidät hyväksytään”, hän sanoo.