Miten köyhä maaseutuvaltio nousi Euroopan rikkaiden maiden joukkoon? Tähän kysymykseen etsitään vastauksia viime syksynä ilmestyneessä Nälkämaasta hyvinvointivaltioksi – Suomi kehityksen kiinniottajana -teoksessa.

Artikkeleista koostuvan kirjan mukaan Suomen talouden hidas nousu alkoi jo 1860-luvulla, mutta silloin koulutus, kunnollinen ravinto ja terveydenhuolto olivat vain kapean eliitin saatavilla. Vuosina 1866–1868 Suomessa koettiin läntisen Euroopan viimeisin laaja nälänhätä.

Suomi lähti siis pitkältä takamatkalta tavoittelemaan muiden länsimaiden elintasoa ja saavutti sen kaikilta osin vasta 1960–80-luvuilla.

”Suomen uusiutuvat luonnonvarat olivat talouden nousussa merkittävässä roolissa”, sanoo kirjan toinen toimittaja, kehitysmaatutkimuksen emeritusprofessori Juhani Koponen.  

”Maamme syrjäinen sijainti oli suojellut metsiä liian intensiiviseltä hyödyntämiseltä. Metsäteollisuuden vienti kasvoi hiljalleen, ja jalostusaste nousi tervasta ja sahatavarasta selluun ja paperiin. Metsät olivat laajalti talonpoikaisomistuksessa, joten niistä saatavat tulot jakautuivat isolle joukolle, joka sai siten varoja lastensa kouluttamiseen.”

Ensin panostettiin talouskasvuun, sitten koulutukseen

Suomeen tuli jo 1800-luvulla maahanmuuttajia, joiden mukana saatiin koneita ja tietotaitoa. Teollistuminen lähti vauhtiin, kun muualla Euroopassa kehitettyä teknologiaa alettiin kopioida ja jäljitellä.

Myöhemmin saavutettiin valmiudet omaan tuotekehitykseen ja innovointiin. Suomi pääsi myös varhain, pian toisen maailmansodan jälkeen, Maailmanpankin jäseneksi, mikä mahdollisti edulliset lainat.

Maatalousvaltaisessa Suomessa lapset olivat olleet tärkeä apu maatöissä, eikä koulutusta pidetty kovin tärkeänä. Suomeen säädettiin viimeisenä Länsi-Euroopan maana yleinen oppivelvollisuus vasta vuonna 1921. Sotien jälkeen koulutus kehittyi merkittävästi, ja 1970-luvun lopulla se oli yksi talouskasvun keskeisistä tekijöistä.

Myös sijainti idän ja lännen välissä on ollut taloudelliselle kehitykselle etu. Vaikka Suomi on ollut sekä Ruotsin että Venäjän vallan alla, ovat molemmat maat olleet myös merkittäviä kauppakumppaneita. Venäjää on kiittäminen esimerkiksi Suomen paperiteollisuuden, konepajateollisuuden ja tekstiiliteollisuuden kehitysharppauksista.

”Suomen kehitystie on ollut uniikki, mutta silti kiinteä osa Euroopan kehitystä”, Koponen sanoo.

”Suomi ei ole ollut yksinäinen selviytyjä tai inhimillinen kehittäjä, kuten usein luullaan. Vasta talouden lähdettyä nousuun panostettiin toden teolla väestön koulutukseen, sitten terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan.”

Ilmastotoimet ratkaisevat Suomen ja maailman tulevaisuuden

Suomen menestystarina on osoittanut, että valtio ei ole historiansa vanki ja että huonojen aikojen yli on mahdollista päästä. Sotien ja köyhyyden keskeltä on mahdollista nousta vaurauteen.

”Suomen reseptiä ei kuitenkaan sellaisenaan voi toistaa nykyisissä kehitysmaissa, sillä nykyään esimerkiksi kansainväliset sopimukset estävät teknologian kopioimisen ja jäljittelyn”, Koponen muistuttaa.

Suomen historiaan kuuluu myös mittava maastamuutto erityisesti Amerikkaan ja myöhemmin Ruotsiin, kun elämisen edellytykset kotimaassa olivat huonot. Tulijat toivotettiin työvoimapulan vuoksi enemmän tai vähemmän tervetulleiksi merten taa. Nykyisten kehitysmaiden asukkaille ei ole vastaavia mahdollisuuksia.

Myös Suomen tulevaisuuden ennustaminen historian perusteella on vaikeaa. Historiantutkimus ei anna selkeitä vastauksia, mutta erilaisia skenaarioita voidaan tehdä. Esimerkiksi väestön ikääntyminen ja syntyvyyden lasku tuovat jatkossa omat haasteensa, mutta silti Suomi kuuluu edelleen maailman eliittiin.

”Suomen tulevaisuus on jatkossa entistäkin enemmän sidoksissa muun maailman tulevaisuuteen. Erityisesti ratkaisujen löytäminen ilmastonmuutokseen on avainasemassa koko maapallon tulevaisuutta ajatellen”, Juhani Koponen toteaa.

Kirjoittaja on Laajasalon opiston medialinjan opiskelija.