Artikkeli on julkaistu alun perin Le Monde diplomatique -lehden numerossa 2/2020 sekä Nation-lehdessä.

Vuoden 1940 jälkeen sadat sairauksia aiheuttavat mikrobit ovat ilmaantuneet tai palanneet alueille, joilla niitä ei ole havaittu pitkään aikaan tai koskaan aiemmin. Tämä pätee hiviin ja ebolaan Länsi-Afrikassa sekä zikaan Amerikan mantereella. Suurin osa mikrobeista (60 %) on peräisin eläimistä. Jotkin ovat peräisin kotieläimistä tai karjasta mutta useimmat (yli kaksi kolmannesta) villieläimistä.

Eikä se ole villieläinten syy. Vaikka lehdistö usein syyttääkin villieläimiä tuhoisien epidemioiden alullepanijoiksi (1), ei pidä kuvitella, että eläimet olisivat erityisen täynnä tappavia taudinaiheuttajia, jotka ovat valmiina tarttumaan meihin. Todellisuudessa suurin osa eläinten mikrobeista elää niissä aiheuttamatta minkäänlaista vahinkoa. Ongelma on muualla: hillittömän metsäkadon, kaupungistumisen ja teollistumisen myötä olemme antaneet näille mikrobeille keinot päästä ihmiskehoon ja sopeutua siihen.

Elinympäristöjen tuhoutuminen uhkaa useita lajeja sukupuutolla. (2) Niiden joukossa on lääkekasveja ja eläimiä, joihin farmakopeamme on aina perustunut. Selviytyneillä lajeilla ei puolestaan ole muuta mahdollisuutta kuin siirtyä pienemmille asuinalueille, jotka ihmisen toiminta niille jättää. Tuloksena on, että läheisen ja toistuvan yhteyden todennäköisyys ihmisen kanssa kasvaa, ja se taas antaa näissä lajeissa asustaville mikrobeille mahdollisuuden siirtyä kehoomme, jossa ne muuttuvat hyvälaatuisista tappaviksi taudinaiheuttajiksi.

Ongelma on muualla: hillittömän metsäkadon, kaupungistumisen ja teollistumisen myötä olemme antaneet näille mikrobeille keinot päästä ihmiskehoon ja sopeutua siihen.

Ebola on hyvä esimerkki. Vuonna 2017 tehty tutkimus paljasti, että virus, jonka lähde paikallistettiin eri lepakkolajeihin, ilmaantuu säännöllisemmin keskisen ja läntisen Afrikan niille alueille, jotka ovat hiljattain kärsineet metsäkadosta.

Kun lepakkojen metsät kaadetaan, niiden on pakko tulla puutarhojemme ja maatilojemme puiden oksille. Jatko on helppo kuvitella: ihminen nielaisee lepakon sylkeä puraistessaan hedelmää tai yrittäessään häätää tai tappaa tämän kutsumattoman vieraan, ja niin hän altistuu mikrobeille, jotka ovat löytäneet turvapaikan lepakon kudoksista. Lukuisat lepakkojen kantamat mutta niille vaarattomat virukset tunkeutuvat ihmispopulaatioon juuri näin – esimerkkeinä voidaan mainita ebolan lisäksi nipah (erityisesti Malesiassa ja Bangladeshissa) tai marburg (ainoastaan Itä-Afrikassa).

Ilmiötä sanotaan ”lajirajan ylittämiseksi”. Vaikka sitä tapahtuukin harvoin, sen avulla eläinperäiset mikrobit voivat sopeutua elimistöömme niin hyvin, että niistä tulee taudinaiheuttajia.

Epidemioilla ja metsäkadolla yhteys

Myös hyttysten levittämien sairauksien ja metsäkadon väliltä on löydetty yhteys. (3) Hyttysten ongelmana ei kuitenkaan ole elinympäristöjen katoaminen vaan niiden muuttuminen. Puiden mukana katoaa nimittäin myös kuolleista lehdistä ja juurista muodostunut maakerros. Vesi ja sen sedimentit virtaavat helpommin tällaisessa paljaassa ja auringon valossa kylpevässä maassa, ja niin syntyy lätäköitä, jotka helpottavat malariaa kantavien hyttysten syntyä.

Erään kahdessatoista maassa tehdyn tutkimuksen mukaan ihmisiin tarttuvia taudinaiheuttajia kantavien hyttyslajien määrät ovat kaksi kertaa suurempia metsättömillä alueilla kuin koskemattomissa metsissä.

Elinympäristöjen tuho myös muuttaa eri lajien määriä niin, että taudinaiheuttajien leviämisriski kasvaa. Yksi esimerkki on Länsi-Niilin virus, jota levittävät muuttolinnut. Pohjois-Amerikan lintupopulaatiot ovat vähentyneet yli 25 prosenttia viidenkymmenen viime vuoden aikana elinympäristöjen menettämisen ja muiden tuhojen vuoksi. (4) Kaikki lajit eivät kuitenkaan vähene samaa tahtia: niin sanotut spesialistilajit, kuten tikat ja rantakanat, ovat kärsineet kovemman iskun kuin niin sanotut generalistilajit, kuten punarinnat tai korpit. Ensimmäiset ovat huonoja Länsi-Niilin viruksen levittäjiä mutta jälkimmäiset erinomaisia.

Tästä seuraa, että virusta esiintyy laajalti Pohjois-Amerikan linnuissa. On siis yhä todennäköisempää, että hyttynen pistää ensin sairastunutta lintua ja sitten ihmistä. (5)

Sama ilmiö toimii puutiaisten levittämissä sairauksissa. Kaupungistuminen on tuhonnut vähitellen Yhdysvaltojen koillisosien metsät ja häätänyt pois opossumit ja muut eläimet, jotka osaltaan säätelevät puutiaispopulaatioita, kun taas kukoistamaan ovat päässeet tässä asiassa vähemmän tehokkaat eläimet kuten peurahiiret ja peurat. Tulos: puutiaisten levittämät sairaudet leviävät entistä helpommin. Yksi niistä on Lymen tauti eli borrelioosi, joka ilmaantui Yhdysvaltoihin ensimmäisen kerran 1975. Kahdenkymmenen viime vuoden aikana on tunnistettu seitsemän uutta puutiaisten kantamaa taudinaiheuttajaa. (6)

Sairauksien ilmaantumisriskiä ei lisää ainoastaan elinympäristöjen menettäminen vaan myös tapa, jolla ne korvataan. Lihanhimonsa tyydyttämiseksi ihminen on parturoinut metsän pois Afrikan mantereen kokoiselta alueelta teuraseläinten kasvattamista varten. (7)

Jotkut näistä eläimistä päätyvät laittomille kauppareiteille tai ne myydään elävien eläinten markkinoilla (wet markets). Siellä lajit, jotka eivät luonnossa olisi varmasti koskaan edes kohdanneet, ovat häkissä rinta rinnan, ja mikrobien on helppo siirtyä lajista toiseen. Tällainen kehitys aiheutti jo vuosien 2002–2003 SARS-epidemiaan johtaneen koronaviruksen, ja se saattaa olla myös nyt meitä vainoavan koronaviruksen taustalla.

Paljon suurempi osa eläimistä kasvaa kuitenkin teollisessa kasvatusjärjestelmässämme, jossa sadat tuhannet eläimet odottavat teurastamoon joutumista vieri vieressä: siinäpä mikrobeille ihanteelliset olot muuttua tappaviksi taudinaiheuttajiksi. Esimerkiksi vesilinnuissa elävät lintuinfluenssavirukset tekevät tuhoja tiloilla, jotka ovat täynnä häkkeihin vangittuja kanoja. Siellä ne mutatoituvat ja muuttuvat tarttuvammiksi – prosessi on niin ennakoitava, että se voidaan toistaa laboratoriossa.

Yksi lintuinfluenssakanta, H5N1, voi tarttua ihmiseen ja tappaa yli puolet sairastuneista. Vuonna 2014 Pohjois-Amerikassa jouduttiin tappamaan kymmeniä miljoonia yksilöitä siipikarjaa, jotta erään toisen tällaisen kannan leviäminen saatiin estettyä. (8)

Ulostetta enemmän kuin voi lannoitteena käyttää

Karjamme tuottamat ulostevuoret tarjoa­vat eläinperäisille mikrobeille lisää tilaisuuksia tarttua ihmispopulaatioon. Ulostetta on loputtoman paljon enemmän kuin viljelymaa voi lannoitteena käyttää, ja usein se kasataan vuotaviin kuoppiin – ne ovat unelmapaikkoja Escherichia ­coli -bakteerille. Yli puolet Yhdysvalloissa ulkotarhoihin suljetuista eläimistä kantaa tätä bakteeria, mutta niille se on vaaraton. (9)

Ihmisille kolibakteeri sitä vastoin tuottaa veristä ripulia ja kuumetta ja voi myös johtaa akuuttiin munuaisten vajaatoimintaan. Ja koska ei ole harvinaista, että eläinten ulostetta päätyy juomaveteemme ja elintarvikkeisiimme, 90 000 amerikkalaista saa tartunnan joka vuosi.

Vaikka eläinten mikrobien muuttuminen ihmisen taudinaiheuttajiksi nopeutuu, itse ilmiössä ei ole mitään uutta. Se alkoi neoliittisen vallankumouksen kaudella, kun ihminen alkoi tuhota villejä elin­ympäristöjä laajentaakseen viljelymaata ja kesyttääkseen eläimiä. Vastineeksi eläimet tarjosivat meille muutaman myrkytetyn lahjan: tuhkarokosta ja tuberkuloosista saamme kiittää lehmiä, hinkuyskästä porsaita, influenssasta sorsalintuja.

Voimme säästyä epidemioilta vain muuttamalla menettelytapojamme yhtä päättäväisesti kuin olemme häirinneet luontoa ja eläinten elämää.

Prosessi jatkui Euroopan kolonialismin laajentumisen myötä. Kongossa belgialaisten siirtolaisten rakentamat rautatiet ja kaupungit antoivat alueen maka­keissa asustaneelle lentivirukselle tilaisuuden hioa sopeutumistaan ihmiskehoon. Bangladeshissa britit kajosivat Sundarbansin valtaisaan mangrovemetsään kehittääkseen riisinviljelyä ja altistivat samalla asukkaat näissä murtovesissä asuville bakteereille. Siirtomaatunkeilun aiheuttamat pandemiat ovat edelleen ajankohtaisia. Makakin lentiviruksesta tuli hiv. Sundarbansin vesibakteeri tunnetaan nykyisin nimellä kolera, ja tähän mennessä se on jo aiheuttanut seitsemän pandemiaa, viimeksi Haitilla.

Koska emme ole tämän prosessin passiivisia uhreja, voimme onneksi myös tehdä paljon vähentääksemme mikro­bien ilmaantumisriskiä. Voimme suojella villejä elinympäristöjä niin, että eläimet pitävät mikrobinsa eivätkä siirrä niitä meille. Nykyisin tähän pyrkii erityisesti One Health -liike. (10)

Voimme myös valvoa ympäristöjä, joissa eläinten mikrobit ovat altteimpia muuttumaan ihmisen taudinaiheuttajiksi, ja yrittää eliminoida ne, jotka pyrkivät sopeutumaan elimistöömme ennen kuin ne käynnistävät epidemioita. Yhdysvaltojen kehitysyhteistyöviraston (USAID) rahoittaman Predict-ohjelman tutkijat ovat kymmenen vuoden ajan pyrkineet juuri tähän. He ovat jo tunnistaneet yli yhdeksänsataa uutta virusta, jotka juontuvat ihmisen toiminnan leviämisestä kaikkialle maailmaan, ja niiden joukossa on toistaiseksi tuntemattomia koronaviruksen kantoja, joita voi verrata SARS-virukseen. (11)

Nykyisin meitä uhkaa uusi pandemia, eikä syynä ole ainoastaan Covid-19. Yhdysvalloissa Trumpin hallinnon ponnistukset vapauttaa kaikki teollinen toiminta sääntelystä voi ainoastaan pahentaa elinympäristöjen menetystä ja helpottaa eläinten mikrobien siirtymistä ihmisiin. Samaan aikaan Yhdysvaltain hallitus vaarantaa mahdollisuutemme paikantaa seuraava mikrobi ennen kuin se pääsee leviämään: lokakuussa 2019 se päätti lopettaa Predict-ohjelman. Kaiken kukkuraksi helmikuun 2020 alussa se ilmoitti tahtovansa vähentää osuuttaan Maailman terveysjärjestön budjetista 53 prosentilla.

Kuten epidemiologisti Larry Brilliant julisti, ”virusten ilmaantuminen on väistämätöntä, epidemiat eivät”. Voimme kuitenkin säästyä epidemioilta vain muuttamalla menettelytapojamme yhtä päättäväisesti kuin olemme häirinneet luontoa ja eläinten elämää.

Kirjoittaja on kirjoittanut kirjat Pandemic: Tracking Contagions, from Cholera to Ebola and Beyond (Sarah Crichton Books, 2016) ja The Next Great Migration: The Beauty and Terror of Life on the Move (Bloomsbury, ilmestyy kesäkuussa 2020).