Jyri Jaakkolan kuoleman vuosipäivä muistuttaa, että kuka vain voi kuolla ihmisoikeuksia puolustaessaan

Elokuu 2009, kaunis kesäpäivä. Olen Tampereen Pispalassa, jonne saapunut meksikolainen kansalaisaktivisti Rubén Valencia Núñez on lupautunut antamaan haastattelun Oaxacan alkuperäiskansojen tilanteesta ja aktivismista.

Valencia on myöhässä, itse hermoilen hieman kysymyksiäni. En oikein tunne Latinalaisen Amerikan kansalaisliikkeitä ja espanjaakin osaan vain turistitasolla.

Valencian haastattelun tulkkaa suomalainen ihmisoikeusaktivisti Jyri Jaakkola. Hän on asiaansa vihkiytynyt, mukava, rento ja avulias.

Valencia kertoo lisääntyvästä poliisin valvonnasta, aktivistien katoamisesta ja suuryritysten kasvavasta kiinnostuksesta alkuperäiskansojen maihin. Illalla käyn vielä kuuntelemassa häntä Tampereen vaihtoehtoväen kokoontumispaikassa Hirvitalolla.

Saan jutun tehtyä, mutta mietin jälkikäteen, olikohan aihe liian marginaalinen. Latinalaisen Amerikan yhteiskunnallisten liikkeiden toiminta tuntuu kyllä tärkeältä, mutta myös monimutkaiselta ja melkein överin poliittiselta.

Aihe jää mielessäni taka-alalle, kunnes kahdeksan kuukautta myöhemmin tulee herätys. Puoli yhdeksän uutisissa kerrotaan, että suomalainen kansalaisaktivisti on murhattu Meksikossa.

Arvaan heti, kenestä on kyse. Ystävällisen ja rauhallisen Jaakkolan raaka murha tuntuu käsittämättömältä. Tajuan viimein, ettei edellisen syksyn juttuaiheeni ollut marginaalinen. Latinalaisen Amerikan ihmisoikeustilanteesta ei vain juuri uutisoida Suomessa.

Jaakkola surmattiin Oaxacassa, jossa hän oli mukana humanitaarisessa saattueessa matkalla triqui-alkuperäiskansan saarrettuun kylään. Samaan aikaan surmansa sai myös meksikolainen ihmisoikeuspuolustaja Bety Cariño. Ketään ei ole tuomittu teoista.

Tapahtumasta on tänään tullut kuluneeksi kymmenen vuotta. Se pysyi Suomen medioissa otsikoissa vuosien ajan, ja sitä muistelee tänäänkin esimerkiksi ihmisoikeusjärjestö Amnesty International, joka vaatii yhä tekijöitä vastuuseen.

Meksikon ihmisoikeustilanne tuskin on kymmenessä vuodessa parantunut. Jokin ehkä on kuitenkin muuttunut: ihmisoikeuksien puolustamisen vaarallisuudesta puhutaan yhä enemmän. Joka vuosi julkaistaan listauksia, joissa kerrotaan, että Latinalainen Amerikka on maailman vaarallisin maanosa ihmisoikeuksien, maa- ja ympäristöoikeuksien puolustajille.

Jos jotain, niin Jaakkolan murha todisti sen, mitä ihmisoikeuksien puolustaminen voi pahimmillaan olla. Siinä voi ihan oikeasti kuolla kuka vain.