Suomi on jatkanut tällä hallituskaudella asevientilupien myöntämistä maihin, joiden ihmisoikeustilanne on heikko tai jotka ovat konfliktin osapuolia. Lupia on myönnetty viimeisen vuoden aikana ainakin Arabiemiirikuntiin, Turkkiin ja Uzbekistaniin.

Varsinkin Arabiemiirikuntiin maaliskuussa 2020 myönnetyt vientiluvat ovat herättäneet ihmetystä muun muassa kansalaisjärjestöissä, sillä edellinen hallitus ilmoitti marraskuussa 2018, ettei Suomi myönnä enää uusia asevientilupia Saudi-Arabiaan eikä Arabiemiirikuntiin.

Kumpikin maa oli tuolloin osa liittoumaa, joka pommittaa sisällissotaa käyvää Jemeniä. Linjausta ei ole peruttu ainakaan julkisesti .

”Aina, kun aseita viedään maahan, joka on sodassa tai jossa on huono ihmisoikeustilanne, se on ongelma. Suomi ehti jo kerran aiemmin lopettaa kaupat Arabiemiirikuntien kanssa, joten olimme siinä uskossa, että keskustelu on nyt käyty. Siksi päätös oli järkytys”, toteaa ihmisoikeusjärjestö Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson.

Turkkiin ei enää myönnetä lupia

Asekauppa on Suomessa tarkoin säädelty teollisuudenala.

Jos yritys haluaa viedä aseita tai muita puolustustarvikkeiksi määriteltyjä tuotteita maasta, sen on saatava siihen lupa puolustusministeriöltä. Listaa puolustustarvikkeista ylläpitää EU.

Kun vienti suuntautuu EU- ja Eta-maiden sekä tiettyjen länsimaiden ulkopuolelle, asiasta päättää erityinen maastavientityöryhmä. Siinä on edustettuina puolustusministeriön lisäksi useita muita tahoja kuten ulkoministeriö, Pääesikunta sekä suojelupoliisi. Jos kaupan arvo on yli miljoona euroa, se menee yleensä vielä valtioneuvoston yleisistunnon eli käytännössä hallituksen hyväksyttäväksi.

Valtioneuvoston hyväksynnällä siunattiin myös kaikki kolme tämän hallituskauden kritiikkiä herättänyttä vientilupaa.

Viime vuoden syyskuussa valtioneuvosto myönsi miehittämättömien ilma-alusten laukaisujärjestelmiä valmistavalle Robonicille luvan viedä muun muassa kaksi ilma-alusten lähetysalustaa Turkkiin, jonka demokratiakehitys on viime vuosina ottanut takapakkia.

Muutamaa viikkoa sen jälkeen Turkki hyökkäsi Syyriaan ja pääministeri Antti Rinne (sd) ilmoitti, ettei maahan myönnetä enää uusia lupia. Vanhoja ei kuitenkaan peruttu.

Joulukuussa 2019 valtioneuvosto myönsi Sakolle luvan viedä tarkkuuskivääreitä autoritaariseen Uzbekistaniin, joka tunnetaan myös pakkotyövoiman käytöstään.

Maaliskuussa 2020 Sisu Akselit Oy ja Katsa Oy puolestaan saivat luvan viedä Arabiemiirikuntiin vaihteen varaosia, huoltoa sekä akselistosettejä. Loppukäyttäjänä on LLC Calidus, joka valmistaa muun muassa panssaroituja ajoneuvoja.

Arabiemiirikunnat on sotinut Jemenissä. Poliittiset puolueet on maassa kielletty, ja viranomaiset tukahduttavat kritiikin armotta.

Kauppa ja ihmisoikeudet vaakakupissa

Nykyisen hallitusohjelman (pdf) mukaan Suomi ei vie puolustusmateriaalia ihmisoikeuksia polkeviin tai sotaa käyviin maihin. Sama ajatus sisältyy myös Suomea sitovaan EU:n yhteiseen kantaan aseviennistä sekä YK:ssa vuonna 2013 hyväksyttyyn kansainväliseen asekauppasopimukseen.

Käytännössä vientilupiin vaikuttavat kuitenkin monet muutkin asiat kuin vain ihmisoikeuksien edistäminen tai sotien estäminen.

”Järjestelmä on rakennettu sellaiseksi, että olettamuksena on myönteinen lupa. Ja se on ongelma”, sanoo Amnestyn Frank Johansson.

Hän kritisoi sitä, että tärkein vientiluvasta päättävä viranomainen on puolustusministeriö. Sillä on läheiset yhteiset suomalaiseen puolustusteollisuuteen, jonka keskeisiin asiakkaisiin kuuluu Puolustusvoimat.

Puolustusteollisuuden intressit vaikuttavat siis vientilupapäätöksiin todennäköisesti enemmän kuin ihmisoikeudet.

”Jos asiaa katsoo vain puolustusministeriön näkökulmasta, voi periaatteessa ajatella, että mitä enemmän suomalaisia aseita saadaan vietyä maailmalle, sitä parempi puolustusteollisuudelle. Toki myös ulko- ja turvallisuuspoliittista harkintaa on noudatettava, mutta Suomessa on katsottu, että vientiluvat ovat ensisijaisesti puolustuspoliittisia ratkaisuja, joihin ulkopolitiikka vain vaikuttaa, ei toisin päin”, toteaa asekauppaa seuraavan ajatushautomon SaferGloben toiminnanjohtajan sijainen Kari Paasonen.

Myönteinen päätös on lupajärjestelmän lähtöoletus.

”Valtioilla on oikeus ostaa aseita puolustautuakseen, ja yrityksillä on liiketoiminnan vapaus. Jos päädytään kielteiseen päätökseen, viranomaisten on todistettava aukottomasti, miksei lupaa voida myöntää”, sanoo Mikko Räkköläinen, joka tutkii Tampereen yliopistossa sotilaalliseen toimintaan liittyvien palveluiden kauppaa.

Puolustusministeriön tilastojen mukaan vientilupapäätökset ovatkin ani harvoin kielteisiä. Viime vuonna myönnettiin 356 puolustustarvikkeiden siirto- ja vientilupaa. Kielteisiä päätöksiä annettiin vain viisi. Myönteisiin päätöksiin sisältyy kuitenkin esimerkiksi myös esittelylupia ja palautuksia huollon jälkeen, puolustusministeriö korostaa.

Lisäksi moni yritys pyytää ennen varsinaisen vientiluvan hakua ennakkolausunnon selvittääkseen, kannattaako lupaa hakea lainkaan. Niitä annettiin viime vuonna 39, joista peräti 15 kielteisiä. Lausuntojen sisältö on salainen.

”Ei sensitiivistä”

Puolustusteollisuuden intresseistä huolimatta puolustusministeriönkin pitää noudattaa vientilupaprosessissa kansainvälisiä velvoitteita. Käytännössä ainoa tätä kysymystä arvioiva taho on kuitenkin ulkoministeriö.

Sen tehtävänä on antaa vientiluvista ulko- ja turvallisuuspoliittinen arvio, joka kertoo, onko viennille estettä. Arviossa painavat myös ihmisoikeudet ja rauha, jotka kuuluvat Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisiin tavoitteisiin. Mikäli ulkoministeriön lausunto on kielteinen, lupaa ei yleensä myönnetä.

Arviointiprosessissa katsotaan ensimmäisenä EU:n ja YK:n asevientikieltolistoja, kertoo asevalvontayksikön vastuuvirkamies Ilkka Rentola. Ne muodostavat aina ehdottoman esteen aseviennille. Tällä hetkellä listoilla on esimerkiksi monia Afrikan konfliktivaltioita sekä esimerkiksi EU:n listalla Venäjä. Lisäksi on olemassa erilaisia EU:n poliittisesti sitovia rajoituksia.

Arvion pohjana käytetään EU:n yhteistä kantaa. Sen mukaan maastavientilupa on evättävä esimerkiksi silloin, kun on olemassa vaara, että vietäviä puolustustarvikkeita tai teknologiaa käytettäisiin kansalliseen sortotoimintaan, kansainvälisen humanitaarisen oikeuden vakaviin loukkauksiin, hyökkäystoimintaan toista maata vastaan tai jos niillä voitaisiin aiheuttaa, pitkittää tai kärjistää aseellisia konflikteja.

Ulkoministeriö antoi sekä Uzbekistanin joulukuisesta että Arabiemiirikuntien maaliskuisista vientiluvista myönteisen arvion. Rentola kertoo, että Uzbekistanin kohdalla siihen päädyttiin, koska ulkoministeriöllä on ollut sama linja viime vuosinakin eikä maan ihmisoikeustilanne ole ainakaan huonontunut vaan jopa hieman parantunut.

Arabiemiirikuntien myönteinen lausunto taas johtuu siitä, että maa on ilmoittanut vetäytyvänsä Jemenistä. Luvat eivät myöskään koske varsinaisia aseita vaan komponentteja, Rentola sanoo.

Arabiemiirikunnat ilmoitti viime kesänä vetäytyvänsä Jemenistä. Toisaalta sillä on arveltu olevan edelleen vaikutusvaltaa konfliktissa.

Puolustusministeriön erityisasiantuntija Selina Kangas perustelee Arabiemiirikuntien maaliskuista lupaa sillä, että sen katsotaan olevan vanhan hankkeen jatkoa. Siksi se ei ole edellisen hallituksen tarkoittama uusi lupa. Tarvikkeita ei myöskään pidetä ”sensitiivisinä”, hän kertoo sähköpostitse.

Amnestyn Frank Johansson on toista mieltä. Hänen mielestään huomionarvoista on erityisesti se, että toinen luvista ulottuu vuoteen 2039 ja toinen peräti vuoteen 2050 asti. Se on poikkeuksellista eikä hän muista vastaavia lupia.

”Se kertoo siitä, että sekä luvan hakija että myöntäjä tietävät, että kysymys on arkaluonteinen. Nyt asiaa ei tarvitse tuoda käsittelyyn enää uudestaan. Teoriassa luvat voisi kyllä perua, jos tilanne muuttuu, mutta siihen on aiemminkin oltu haluttomia”, hän huomauttaa.

Arabiemiirikuntien maaliskuinen lupa ei ole ainoa hiljattain maahan myönnetty asevientilupa. Puolustusministeriö myönsi Patrialle maahan vientiluvan myös esimerkiksi helmikuussa 2019, jo ennen sen ilmoitusta vetäytyä Jemenistä. Kyseessä ovat kranaatinheitinjärjestelmien varaosat.

Sääntöjä saa rikkoa

Onko Suomi sitten toiminut kansainvälisten velvoitteidensa vastaisesti? Kansainvälisen oikeuden akatemiaprofessori Martti Koskenniemi arvioi vuonna 2016 Helsingin Sanomille, että Suomen silloiset asevientiluvat Saudi-Arabiaan, Uzbekistaniin ja Turkmenistaniin rikkoivat asekauppasopimusta ja EU:n yhteistä kantaa. Oikeuskansleri taas piti laillisena Arabiemiirikuntiin myönnettyä lupaa, josta rauhanjärjestöt kantelivat vuonna 2018.

Viime aikojen lupia esimerkiksi Uzbekistaniin ja Arabiemiirikuntiin on silti vaikea arvioida, sillä on vaikea todistaa, että rikkomuksia voitaisiin tehdä juuri suomalaisilla aseilla.

”Suomi on varmaankin käynyt läpi ne prosessit, joita asekauppasopimus ja EU:n yhteinen kanta pitävät sisällään. Mutta selvästikään päätökset eivät ole sopimuksen hengen mukaisia, kun tällaisia vientilupia menee läpi”, Johansson toteaa.

Lisäksi kansainväliset säännöt ovat joka tapauksessa varsin löyhät.

”EU:n yhteinen kanta on sen verran epäselvä, että siitä voidaan tehdä monia tulkintoja – ja myös tehdään. On käytännössä jäsenmaiden itsensä päätettävissä, miten ne yhteistä kantaa tulkitsevat”, SaferGloben Kari Paasonen huomauttaa.

Esimerkiksi Suomessa laki velvoittaa ottamaan kannan huomioon kokonaisharkinnassa mutta ei kerro tarkempia kriteerejä. Rentolan mukaan EU:n kannan kriteerejä kuitenkin käytetään kaikkia kielteisiä päätöksiä perusteltaessa.

Kannan rikkomisesta ei seuraa erityisiä sanktioita, sillä osapuolten pitää vain informoida toisiaan kielteisistä päätöksistä ja konsultoida toisiaan.

Haasteita on myös YK:n vuonna 2014 voimaan tulleessa asekauppasopimuksessa. Se on tarkoitettu lähinnä kaikkein vakavimpien rikosten, kuten joukkotuhonnan ja kansanmurhien, ehkäisyyn, jolloin todistustaakkakin on suuri. Sekään ei sisällä sanktioita.

Riippumaton taho ratkaisuksi?

Amnestyn Frank Johanssonin mukaan vientilupajärjestelmää voisi parantaa perustamalla täysin riippumattoman tahon, joka myöntäisi luvat. Näin esimerkiksi puolustusteollisuuden intressit eivät pääsisi vaikuttamaan lupiin.

Se olisi kuitenkin vaikeaa.

”Vientilupaprosessissa voisi periaatteessa olla mukana esimerkiksi viranomainen, jolla olisi valta pysäyttää prosesseja ja vastuu siitä, ettei kyseenalaisia lupia pääse läpi. Täysin itsenäisen viranhaltijan luominen olisi kuitenkin hyvin vaikeaa”, tutkija Mikko Räkköläinen huomauttaa.

Keskustelu asekaupasta ja sen oikeutuksesta on viime vuosina Suomessa joka tapauksessa lisääntynyt etenkin Jemenin sodan kiihtyessä.

”Keskustelussa huomioidaan nykyisin paremmin se, että asevienti on osa Suomen ulkopolitiikkaa. Aiemmin asevienti yritetty esittää teknisenä asiana, mutta nykyään ymmärretään paremmin, että päätökset ovat poliittisia”, SaferGloben Kari Paasonen sanoo.

Toisaalta konkreettisia muutoksia on tapahtunut vähän.

”Keskustelua on ehkä hieman enemmän ja on ymmärretty, että tämä voi olla ongelma. Mutta samalla tuntuu siltä, että ’business as usual’ vain jatkuu”, Frank Johansson toteaa.

Artikkelia varten on haastateltu myös Turun yliopiston oikeustieteen yliopisto-opettajaa Johanna Frimania.