Miten kääntää ilmastonmuutos esittävän taiteen kielelle?

Tanssija Sanna Kekäläinen oli pyöritellyt aihetta mielessään jo pitkään, kun Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho vuonna 2017 ehdotti, että hän tekisi Kekäläinen & Company -ryhmänsä kanssa esityksen Kansallisteatterin suurelle näyttämölle.

”Tiesin heti, että tämä aihe tulee sinne. Ympäristö ja ilmasto on niin kokonaisvaltainen ja akuutti asia ja kaikessa läsnä. Kansallisteatterin suurella näyttämöllä se saa arvoisensa paikan”, Kekäläinen sanoo.

Meni vielä muutama vuosi, ennen kuin Kekäläinen tiesi, miten tuoda aihe näyttämölle.

Tuloksena on elokuun puolivälissä ensi-iltansa saava If I Would Lose My Voice, esittelytekstin mukaan ”tanssiteos, joka havainnoi ihmisen vaikutusta maapallon muutokseen” ja ”tarjoaa ajatuksia herättävän näkemyksen nykymaailman tilaan ja siihen, kuinka ihmisen toiminta on muuttamassa luontoa enemmän kuin koskaan aiemmin.”

Minimalismia tähtisateen sijaan

Kekäläinen tunnetaan kantaaottavista, poliittisista ja feministisistä nykytanssiteoksistaan – Kekäläinen itse puhuu mieluummin esittävästä taiteesta kuin tanssista –, joissa on käsitelty niin häpeää, mielenterveyttä kuin sukupuolen problematiikkaa, identiteettikysymyksiä, naisen asemaa ja kehoa.

Lähtökohta on usein ollut yksityisessä, omissa tai muiden muistoissa tai kokemuksissa, ja laajentunut niistä kohti yleistä.

Ilmastonmuutosta käsittelevässä teoksessa tämänkaltainen lähestymistapa ei Kekäläisestä tuntunut sopivalta.

”Minusta ei ole kiinnostavaa miettiä, mitä ihmiset henkilökohtaisesti tästä tilanteesta ajattelevat. Tällä kertaa ihminen ei ole se keskipiste. Lähtökohtana on maapallo, ja me olemme pelkkiä pieniä kakkiaisia täällä.”

Vaikka lähestymiskulma ja aihe olivat Kekäläiselle uusia, taustalla vaikuttavat samat lainalaisuudet kuin hänen aiemmissa teoksissaankin.

Yksi niistä on spektaakkelin kritiikki. Kekäläinen kutsuu spektaakkeliksi kaikkea sitä ”hörhelöä, glitteriä, vau-efektejä ja tähtisadetta”, jolla iso osa esityksistä hänen mukaansa aivan turhaan kuorrutetaan.

Sen vastakohdaksi Kekäläinen on kehittänyt privaattinäyttämön käsitteen. Sitä edustaa myös If I Would Lose My Voice, joka on riisuttu kaikesta spektaakkelista, esittämisestä ja illuusiosta, Kekäläinen kuvaa.

”Päätin, että tätä esitystä varten ei hankita mitään. Siinä on ainoastaan kaksi elementtiä, ja nekin ovat vanhoja.”

Jäljelle jää olemassaolon pelkistetty, minimalistinen ydin, puhdas kokemus.

Ja kommunikaatio. Kekäläinen ei halua kutsua katsojia yleisöksi tai katsojiksi vaan kanssaolijoiksi tai mukanaolijoiksi.

”Ilmastonmuutokseen suhtaudutaan yleensä joko kauhistellen tai torjuen. Tässä esityksessä halusin pyrkiä kommunikaation ja yhteisen kokemuksen kautta ymmärrykseen, joka voi avata ovia muutokselle.”

Narkissoksen aika

Spektaakkelimaisuus, esittämisen, tuhlaamisen ja näyttämisen hybris, ei Kekäläisen mukaan vaivaa vain esittäviä taiteita, vaan kuvaa koko nykyajan some- ja kulutusyhteiskuntaa.

”Tämä meidän aikamme on pelkkää narsistista pöhöttyneisyyttä, oman kuvan monistamista, räpsimistä ja jakamista jatkuvalla syötöllä. Me olemme omassa kuvassamme emmekä esimerkiksi omissa kehoissamme. Väkisinkin tulee Narkissos mieleen.”

Narkissos on antiikin mytologiassa hahmo, joka on niin rakastunut veden pinnasta heijastuvaan kuvajaiseensa, että mieluummin kuolee nälkään kuin poistuu sen luota.

”Miten voitaisiin edes ymmärtää mikä ilmastonmuutos on, jos mentaalimaailma on tällainen?”

Kekäläisen mukaan ”narsistinen pöhöttyneisyys” on syvällä jatkuvan kasvun ja kehittymisen ajatukseen perustuvan länsimaisen yhteiskuntamallin rakenteessa.

”Jatkuvasti tuutataan sitä mitä nyt pitää ostaa, miltä nyt pitää näyttää. Samaan aikaan pitäisi ymmärtää, että tämä planeetta katoaa täältä kohta. Ja että ihminen ei ehkä olekaan ihan niin suuri kuningas kuin ajattelee olevansa.”

Taide muutosvoimana

If I Would Lose My Voice -esitykseen liittyy keskustelutilaisuus, jossa kysytään, voiko taide olla muutosvoima.

Kekäläisen mielestä voi, ”ja erinomaisen hyvin. Silloin kun taide on vastuullista ja ymmärtää maailman tilanteen, niin kuin nykytaiteen pitäisi.”

Taide toimii hitaammin kuin vaikkapa journalismi, mutta vaikuttaa syvemmin. Sen sijaan suurella rahalla tehty spektaakkelitaide vaikuttaa lähinnä väärään suuntaan.

”Tuloshakuinen taide, jota tällä hetkellä on suuri osa siitä taiteesta mitä länsimaissa tehdään, ei voi olla muutosvoima. Sen tarkoitus on ensisijaisesti tuottaa, eikä silloin mietitä mikä on vastuullista.”

Taiteen rahoituksessa on Kekäläisen mukaan tapahtunut suuri murros viimeisten kymmenen tai viiden vuoden aikana. Tuottamisen, tuloksen ja rahantekemisen kieli on hiipinyt myös taidepäättäjien puheeseen, ja se vaikuttaa siihen, millaista taidetta tehdään ja miten.

Taiteentekijöistä on tullut tuotantotahoja, joita koskevat samat tuottovaatimukset ja kasvuodotukset kuin yrityksiä, Kekäläinen kritisoi.

”Entä jos on lähtökohtaisesti sitä mieltä, että tämä maailma ei voi jatkuvasti vain kasvaa? Taide pitää ihmiset mentaalisesti kunnossa. Kun taiteen pitää ruveta tuottamaan pääomaa, tämä ei enää päde, koska rahaa tuottava taide on valitettavasti täyttä soopaa.”

Korona-ajan esitys

Esityksen ensi-illan piti alun perin olla toukokuussa, mutta sitten tuli korona. Poikkeustilasta huolimatta Kekäläinen pienine ryhmineen sai harjoitella loppusuoralla olleen teoksen valmiiksi tyhjässä teatterissa.

”Kriisin alkuvaihe oli hyvin ahdistavaa aikaa kaikille ja vaikutti myös esityksen lopulliseen materiaaliin.”

Näkyvin seuraus oli, että teoksessa ei lainkaan kosketa toisiin. Se ei ollut tietoinen päätös, vaan tapahtui itsestään, erikseen sopimatta.

Kekäläinen toivoo, että korona-ajalla olisi ihmisiin pysyvämpiäkin vaikutuksia. Kaukomatkojen, kuluttamisen ja itsensä esittelyn sijaan voitaisiin oppia pysähtymään, ajattelemaan ja näkemään se mikä on lähellä.

Kekäläinen & Company: If I Would Lose My Voice Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 16. ja 17.8. klo 19.

Antroposeeni ja ilmastonmuutos taiteessa -keskustelu Kansallisteatterin toisen parven lämpiössä 11.8. klo 17.30.