Paula Pennanen kärvisteli pätkätyöläisenä Helsingissä vuonna 2003. Hän oli vastikään valmistunut tohtoriksi Lontoon King’s Collegesta, jossa hän oli erikoistunut kaupunkien merenranta-alueiden kehityshankkeisiin.

Moni vanha opiskelukaveri oli päässyt Suomessa uraputken alkuun kesätyöpaikan kautta. Suomeen jääminen ei kuitenkaan houkutellut Pennasta, sillä hän oli kiinnostunut kehitysyhteistyöstä ja halusi mieluummin maailmalle.  

”Jos haluaa työskennellä kehitysyhteistyön parissa, on parasta viettää aikaa kentällä –
yhteistyökumppaneiden ja avunsaajien kanssa. Pitää päästä siihen ilmapiiriin ja arkeen kiinni”, Pennanen, koko sukunimeltään Pennanen-Rebeiro-Hargrave, 50, kertoo lähes parikymmentä vuotta myöhemmin.

Sitten onni potkaisi ja Pennanen pääsi YK:n vapaaehtoiseksi Malawiin, jossa hän toimi YK:n maajohtajaan erityisavustajana. Nykyään hän työskentelee yhdyskuntasuunnittelijana UN-Habitatissa, joka on YK:n asuinyhdyskuntaohjelma.

”Kannattaa tehdä määrätietoisesti työtä haluamansa uran eteen, ja minua kiinnosti nimenomaan kehitysyhteistyö. Omaa ansioluetteloaan voi alkaa täydentää jo nuorena esimerkiksi vapaaehtoistyöllä, ja nykyään verkossa on koulutuksia ja kursseja”, hän ohjeistaa.

Reppumatkailijat tartuttivat matkakuumeen

Palataan kuitenkin hieman ajassa taaksepäin, tarkemmin ottaen 1970-luvun Kiuruvedelle, jossa Pennanen kasvoi osana kahden lapsen perhettä.

Hän ei omasta mielestään ole mikään kulttuuriperheen vesa, mutta 1960-luvulla hänen äitinsä oli osallistunut jo kahdelle opettajankoulutuslaitoksen maailmanympärysmatkalle, joihin kuuluivat pysähdykset muun muassa Tyynenmeren saarilla ja Pakistanissa potkurikoneiden kyyditsemänä.

”Äiti keräsi rahaa matkoihin ostamalla vasikoita keväällä ja myymällä ne syksyllä. Elämä oli maatilalla sellaista. Lapsina katsoimme sitten kuvia äidin matkoilta dioilta. Se oli jännittävää”, Pennanen muistelee.

Kenties äitinsä inspiroimana Pennanen lähti lukion jälkeen Helsinkiin opiskelemaan maantieteitä. Savolaisten osakunnassa hän tapasi maailmalla matkanneita opiskelutovereita ja päätyi matkakuumeen tartuttamana tekemään kaksi pidempää reppumatkaa, ensin Kaakkois- ja Etelä-Aasiaan ja Oseaniaan, sitten Etelä-Amerikkaan.

Matkailu tunnetusti avartaa, ja niin se teki myös Pennaselle, mutta nykyisin hän suhtautuu siihen kriittisemmin kuin opiskeluaikansa alkuvuosina.

”Moni paikka olisi varmasti voinut säilyä paremmassa kunnossa ilman reppumatkaajien ryntäystä. Silloin ei tiedostettu samalla tavalla, kuinka turmiollista ympäristölle ja kulttuureille tuhansien reppumatkailijoiden tulo voi pidemmän päälle olla”, hän pohtii.

Hyvä kaupunkisuunnittelu voi ratkaista monia ongelmia

Pennasen nykyinen työpaikka sijaitsee Kenian pääkaupungissa Nairobissa, jossa UN-Habitatin päämaja on. Hän työskenteli järjestön maa- ja aluetoimistoissa vuosina 2006–2015. Vuodesta 2018 alkaen hän on työskennellyt järjestössä yhdyskuntasuunnittelijana.

UN-Habitat edistää ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää kaupungistumista. Pennasen tehtävänä on muun muassa luotsata UN-Habitatin julkaisuhankkeita suunnittelemalla tutkimusten kysymyksiä ja painopisteitä, kokoamalla tutkimushankkeiden asiantuntijaryhmiä ja ohjaamalla tutkimusryhmien työskentelyä.  

Pennasen mukaan moni maailman ongelma olisi ratkaistavissa juuri hyvällä kaupunkisuunnittelulla. Esimerkiksi Keniassa monen ihmisen ei tarvitsisi asua slummissa, ellei liikenne olisi niin ruuhkaista ja kallista.

Lisäksi kaupunkisuunnittelu voi Pennasen mukaan laukaista positiivisten tapahtumasarjan, jolla on myös yllättäviä seurauksia. Näin kävi esimerkiksi Kolumbian pahamaineisessa Medellínin kaupungissa, jonka kupeessa sijaitsi slummi kukkulalla.

”Kun slummin asukkaat kävelivät mäkeä alas kaupungin keskustaan, he joutuivat usein huumerikollisuuden sivustakärsijöiksi, ryöstöjen ja jopa raiskausten uhreiksi. Sitten slummin ja kaupungin välille rakennettiin julkinen köysirata, joka kuljetti ihmisiä turvallisesti paikasta toiseen. Köysiradan myötä rikollisuus väheni ja slummista tuli turvallisempi, mikä rohkaisi yrittäjiä tarjoamaan palveluitaan alueella”, Pennanen kertoo.

Slummien lisäksi erityisen haavoittuvaisessa asemassa ovat kaupunkimaiset pakolaisleirit, joita ei Pennasen mukaan pitäisi ehdoin tahdoin eristää muusta väestöstä.

”Pakolaisia pitäisi kohdella kuin kaupungin uusina asukkaina. Heille pitäisi taata samat peruspalvelut kuin muillekin kaupunkilaisille niin, että heidän ympäristöstään voisi tulla haluttu ja viihtyisä alue, jonne muuttaa myös kaupungin muita ryhmiä,” hän sanoo.

Terveys edellä

Koronaviruspandemia aiheuttaa haasteita myös kaupunkisuunnittelulle. Tiivis asuminen ei kuitenkaan ole Pennasen mukaan ongelma pandemian nujertamisen kannalta.

Ratkaisevaa on sen sijaan julkisten palvelujen saatavuus. Siksi kehitysmaiden slummeihin ja kehittyneiden maiden tiiviisti asutetuille alueille pitäisi rakentaa etenkin terveyspalveluita niin, ettei oireileva ihminen joudu matkustamaan pitkiä matkoja sairaalaan ja matkojen aikana tartuta muita ihmisiä. Etenkin riskiryhmille pitäisi taata peruspalvelut ja ulkoilumahdollisuudet mahdollisimman lähellä.

Haasteista huolimatta kaupungistuminen ei kuitenkaan ole loppumassa ja siksi Pennanen toivoo loppua maaseudun ja kaupunkien keinotekoiselle vastakkainasettelulle.

”Edes musta surma tai kolera eivät lopettaneet kaupungistumista. Sen sijaan ne pakottivat kaupunkeja uudistumaan. Jätevesiviemäreiden ja vessanpönttöjen sijoituspaikat ovatkin seurausta edellisistä pandemioista. Siksi päättäjien pitäisi nytkin ajatella, miten kaupunkeja voisi kehittää terveys edellä eikä vain talouskasvua ajatellen”, Pennanen sanoo.

Tosin kestävä kaupungistumien tarvitsee myös talouskasvua, hän huomauttaa.

”Afrikasta Eurooppaan pyrkivät nuoret lähtevät liikkeelle tai radikalisoituvat usein sen takia, ettei paikallishallinto toimi eikä toivoa paremmasta huomisesta ole. Esimerkiksi arabikevät Tunisiassa alkoi turhautumisesta korruptoitunutta paikallishallintoa kohtaan.”